Hö, mulla on asetukset jotenkin hölmösti. Dashboardissa kyllä lukee, että viimeinen postaus on tehty 14. helmikuuta, mutta blogissa silti seisoo 15. päivä? Täytynee perehtyä siihen joku päivä.
Olen ollut äärimmäisen väsynyt viime aikoina. Tuntunut siltä, että silmien avaaminen yksinään vie sellaisen määrän energiaa, ettei minusta muuhun enää olisikaan. Mutta eikun ylös, kun ei sisu anna periksi jäädä kotiin, on muutama päivä koulua jäljellä. Kun pääsen kouluun asti, olo on jo sen verran ihmismäinen että päivä sujuu lopulta mukavasti. Mutta auta armias, kun pääsen takaisin kotiin. Minusta sukeutuu emohirviö, joka makaa sohvalla ja vastaa kaikkeen "kohta", jonka korvat alati seuraavat ympäristön tapahtumia ja jonka suu on valmis karjaisemaan, mikäli asiat eivät suju niin kuin pitäisi. Kummallista, miten aina jaksaa suuttua, vaikka muuten olisi miten väsynyt tahansa. Tämä on se piste, mihin en halunnut joutua. Tiesin, että mennessäni kouluun, jossain vaiheessa kunnianhimoni ylittää sen, mikä olisi mielestäni perheelleni parasta. Kärsivällisyyteni on kerta kaikkiaan nollassa. On sitä koulussakin tullut lauottua asioita, joita en normitilassa olisi sanonut. Jos olisin vain voinut jäädä kotiin, levätä ja ottaa iisimmin, olisi kotona kaikilla leppoisampaa. Mutta en voi, en nyt, kun olen tehnyt niin paljon töitä ollakseni tässä kohdassa koulutustani kuin olen. Luojan kiitos on hiihtoloma ensi viikolla, ja lukuloma pian sen jälkeen. Vielä muutama päivä jaksettava, vaikka verenmaku onkin jo suussa.
Oli mulla jotain oikeetakin asiaa, mutten muista sitä enää.
Olen ollut äärimmäisen väsynyt viime aikoina. Tuntunut siltä, että silmien avaaminen yksinään vie sellaisen määrän energiaa, ettei minusta muuhun enää olisikaan. Mutta eikun ylös, kun ei sisu anna periksi jäädä kotiin, on muutama päivä koulua jäljellä. Kun pääsen kouluun asti, olo on jo sen verran ihmismäinen että päivä sujuu lopulta mukavasti. Mutta auta armias, kun pääsen takaisin kotiin. Minusta sukeutuu emohirviö, joka makaa sohvalla ja vastaa kaikkeen "kohta", jonka korvat alati seuraavat ympäristön tapahtumia ja jonka suu on valmis karjaisemaan, mikäli asiat eivät suju niin kuin pitäisi. Kummallista, miten aina jaksaa suuttua, vaikka muuten olisi miten väsynyt tahansa. Tämä on se piste, mihin en halunnut joutua. Tiesin, että mennessäni kouluun, jossain vaiheessa kunnianhimoni ylittää sen, mikä olisi mielestäni perheelleni parasta. Kärsivällisyyteni on kerta kaikkiaan nollassa. On sitä koulussakin tullut lauottua asioita, joita en normitilassa olisi sanonut. Jos olisin vain voinut jäädä kotiin, levätä ja ottaa iisimmin, olisi kotona kaikilla leppoisampaa. Mutta en voi, en nyt, kun olen tehnyt niin paljon töitä ollakseni tässä kohdassa koulutustani kuin olen. Luojan kiitos on hiihtoloma ensi viikolla, ja lukuloma pian sen jälkeen. Vielä muutama päivä jaksettava, vaikka verenmaku onkin jo suussa.
Oli mulla jotain oikeetakin asiaa, mutten muista sitä enää.

0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home