(päähän)pistoja

Minä lyhyesti: 29-vuotias nainen. Valmistuin yo-laborantiksi 2.6.2006 - tällä hetkellä sijaisena terveyskeskus-laboratoriossa. Perheeseen kuuluu lisäkseni mies, 9v. poika ja kissa. Poika on diagnosoitu ADHD-lapseksi. Olen aktiivinen käsitöiden tekijä, aapelipelaaja sekä kirjoittaja - dekkaria ja lastenkirjoja pukkaa! Blogin nimi tulee paitsi ristipistotöistä, myös muista hullutuksista. ;)

tiistaina, huhtikuuta 11, 2006

Babylon 5:ssa centauri Mollari sanoo: "Minun kenkäni puristavat. Mutta ei se haittaa, sillä olen unohtanut miten tanssitaan." Eikä suostu selittämään Vir:ille mitä tarkoittaa. Minä ymmärrän kyseisen lausahduksen erittäin hyvin - toki sen voi asiayhteydestään irrotettuna käsittää monellakin tapaa.

Itse sanoisin:
"Minun kenkäni puristavat, mutta se ei haitannut, sillä olin unohtanut miten tanssitaan. Nyt kun muistan sen, ne puristavat yhä enemmän."


Liittyneekö tämä ajatukseni, johon heräsin kolmelta yöllä tuntien pakottavaa tarvetta rakastella hitaasti tuntitolkulla, viimeaikaisiin uniini? Hyvinkin mahdollista, sanoisin. Unet vaihtelevat suuresti sisällöltään, toiset ovat kiinni tässä ajassa, toiset menneessä, toiset tulevassa. Mutta se sama mies on siellä aina. Toisinaan ne ovat niin eroottisesti latautuneita, etten saa unta enää herättyäni keskellä yötä. Toisinaan ne ovat niin kauniita, niin täydellisiä, että herään itkuuni. Shakespeare sisälläni kirjoittaisi kaiken onnettomasta rakkaudestani näytelmäksi, sonetiksi, tai edes runoksi. Mutta minä vain säilön ja vaalin ajatustani. Pidän sitä pankissa. En tahdo käsitellä sitä. Jos otan tunteen kynääni, painan sen ruutulehtiööni, tiivistän sanoiksi, se siirtyy niihin. Ja juuri nyt, vielä nyt, tahdon muistaa, miten tanssitaan - vaikka se sattuu.