Pojan synttärijuhlat olivat tänään. Pakollinen kevätsiivous siis myös - koko viikonloppu siivottiin ja murehdittiin - meillä kun ei yleensä mahdu edes kävelemään kuin niille raivatuilla poluilla rojujen seassa. Ainoa päivä vuodessa, kun meille tulee väkeä enemmän, ja vielä useimmiten sellaista väkeä, jotka välittävät siisteydestä. Parhaat tuttavamme toki kestävät siivoamattomuutemme, mutta veljeni vaimoineen ja lapsineen yleensä heittävät kipeimmät kommentit - sekä pojan biologinen isä. Jälkimmäisellä on tietenkin oma syynsä katkeruuteen, vaikka itse aiheuttikin eromme yli seitsemän vuotta sitten.
Tällä kertaa kutsuin myös pojan isän nykyisen naisystävän, ensinnäkin siitä syystä että kyseessä on ensimmäinen vakava ja jo pitkään kestänyt suhde eromme jälkeen, ja toisekseen siitä syystä että olen sellainen - näen ihmisen, näen tarpeen tulla hyväksytyksi, ja teen sen minkä voin. Ja tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa, etten tehnyt virhettä, vaikka näinkin siitä painajaista. Kyseinen nainen tuntui lämminhenkiseltä, ujolta, sisäisesti kauniilta ihmiseltä. Juuri sellaiselta, jonka kyseinen mies tarvitsee ollakseen eheä. Sellainen jollainen minä olin. Toivon sydämestäni, ettei äijä pilaa toista mahdollisuuttaan onneen. Olin poimivinani siihen viitteitä heidän kanssakäymisestään, mutta voin hyvin olla väärässä, sillä sen miehen kanssa ei voi olla varma mistään, ja toisekseen hänen kanssaan ollessaan on oltava rakastunut siihen arvaamattomuuteen. Kyllä hän kuitenkin osoitti myös hellyyttä, tosin hyvin hienovaraisesti enkä voi olla varma, oliko se osoitettu minulle piikkinä vai ei, mutta mitä se minulle kuuluu? En sitä piikkinä ottanut, joten se siitä.
Joka tapauksessa nykyinen avomieheni ja sulhaseni tuntuu enemmän pojan isältä, enkä kadu sitäkään ratkaisua. Täydellistä roolimallia ei ole, enkä edes sellaista hakisi vaikka voisin. Miehen täytyy voida tehdä virheitä, tärkeintä on se, miten ne virheet hoidetaan.
Sisarukseni eivät tulleet juhlaan, kukaan kolmesta (neljästä, jos lasketaan se, jota ei lasketa). Heidän kuudesta lapsestaankaan ei siis tullut kukaan. Olen äärimmäisen pettynyt. Veljeni perhe sentään ilmoitti, että he ovat sairaana. Voinen siis sanoa, että luojan kiitos eivät tulleet. Sekin on nimittäin koettu, eikä juhlien jälkeinen aika ollut sen jälkeen juhlaa kenellekään. Toisen siskoni perhe ilmoitti, että ovat Saksassa kendo-leirillä. Mitä hittoa? Eivät voineet ilmoittaa yhtään aikaisemmin, että eivät ole tulossa? Minä leivon ja valmistan ja häärään heidän viisihenkiselle perheelleen syötävää ja juotavaa, ihan turhaan. Toinen siskoni soitti ja kysyi, voisinko leikata hänen tukkansa. Sanoin joo, mutta en tänään kun on pojan juhla. Aijaa, oli vastaus. Olinkin unohtanut sen ihan kokonaan. Soitti sitten tunnin päästä ettei tule ollenkaan. Se ei harmita niin, kun hänen kanssaan olimme sirkuksessa ja juhlimme jo silloin. Hän myös tekee erittäin vaativaa vuorotyötä eikä hänen miehensä ole koskaan osallistunut mihinkään sukumme toimintaan, joten en pahastunut.
Muutoin juhla oli yllättävän mieto kokemus. Isännän kautta sain siitä enemmän irti, niin kuin aina, koska näen läheiset ihmiseni niin eri tavalla kuin hän uudempana tuttavana. Meni kivuttomasti ohi, tai no se on vale, koska jalkojani särkee, mutta henkisellä tasolla jo paljon paljon paremmin. Entisenä "anonyyminä" paniikkihäiriöisenä voin turvallisesti sanoa niin.
Vanhempani olivat kultaisia kuten aina. Luokkakaverini toi mahtavan lahjan ja pojan luokkakaverit sekä pihakaverit omat tunnelmansa tullessaan. Pojan kummitäti toi kirjeen, jossa lupasi kahdenkeskistä kanssakäymistä. Toivon sen pitävän, ettei käy niin kuin jouluna, kun puhe oli sibeliuksesta ja hänen sävellyksiensä kuuntelemista, syntymätalossa käymisestä ja sen sellaisesta (poika itse niitä toivoi, muttei ole vielä kokenut). Kummitäti on muutoin varsinkin minulle hyvin rakas ja tuo paljon iloa elämääni, mutta soisin sen ilon ulottuvaan myös poikaani.
Mitäs vielä jättäisin aikakirjoihin...pojan isän puoleiset vanhemmat lähettivät postipaketin kuten aina, tänä vuonna siellä oli pelkkiä vaatteita. Minun näkövinkkelistä se on hyvä lahja, mutta poika olisi innostunut enemmän mistä tahansa kolme euroa maksavasta kapineesta joita myydään jokaisessa elintarvikekaupassa. Muutenkin kaikki "tuki" tai "yhteisöllisyys" siitä suunnasta on suoraan sanottuna seppeestä - siitä suunnasta kun kuuluu yleensä yhtään mitään tasan jouluna ja synttärinä. Mutta sentään silloin, täytyy olla siitä kiitollinen. Vaikka silloin, kun olin yksinhuoltaja, olisin todella tarvinnut tukea. Enkä tiedä, voinko koskaan antaa anteeksi niille ihmisille, jotka eivät silloin tulleet tuekseni. Se on sellainen tykyttävä arpi minussa. Kun en puhu siitä ajasta, en koskaan, kenellekään.
Tällä kertaa kutsuin myös pojan isän nykyisen naisystävän, ensinnäkin siitä syystä että kyseessä on ensimmäinen vakava ja jo pitkään kestänyt suhde eromme jälkeen, ja toisekseen siitä syystä että olen sellainen - näen ihmisen, näen tarpeen tulla hyväksytyksi, ja teen sen minkä voin. Ja tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa, etten tehnyt virhettä, vaikka näinkin siitä painajaista. Kyseinen nainen tuntui lämminhenkiseltä, ujolta, sisäisesti kauniilta ihmiseltä. Juuri sellaiselta, jonka kyseinen mies tarvitsee ollakseen eheä. Sellainen jollainen minä olin. Toivon sydämestäni, ettei äijä pilaa toista mahdollisuuttaan onneen. Olin poimivinani siihen viitteitä heidän kanssakäymisestään, mutta voin hyvin olla väärässä, sillä sen miehen kanssa ei voi olla varma mistään, ja toisekseen hänen kanssaan ollessaan on oltava rakastunut siihen arvaamattomuuteen. Kyllä hän kuitenkin osoitti myös hellyyttä, tosin hyvin hienovaraisesti enkä voi olla varma, oliko se osoitettu minulle piikkinä vai ei, mutta mitä se minulle kuuluu? En sitä piikkinä ottanut, joten se siitä.
Joka tapauksessa nykyinen avomieheni ja sulhaseni tuntuu enemmän pojan isältä, enkä kadu sitäkään ratkaisua. Täydellistä roolimallia ei ole, enkä edes sellaista hakisi vaikka voisin. Miehen täytyy voida tehdä virheitä, tärkeintä on se, miten ne virheet hoidetaan.
Sisarukseni eivät tulleet juhlaan, kukaan kolmesta (neljästä, jos lasketaan se, jota ei lasketa). Heidän kuudesta lapsestaankaan ei siis tullut kukaan. Olen äärimmäisen pettynyt. Veljeni perhe sentään ilmoitti, että he ovat sairaana. Voinen siis sanoa, että luojan kiitos eivät tulleet. Sekin on nimittäin koettu, eikä juhlien jälkeinen aika ollut sen jälkeen juhlaa kenellekään. Toisen siskoni perhe ilmoitti, että ovat Saksassa kendo-leirillä. Mitä hittoa? Eivät voineet ilmoittaa yhtään aikaisemmin, että eivät ole tulossa? Minä leivon ja valmistan ja häärään heidän viisihenkiselle perheelleen syötävää ja juotavaa, ihan turhaan. Toinen siskoni soitti ja kysyi, voisinko leikata hänen tukkansa. Sanoin joo, mutta en tänään kun on pojan juhla. Aijaa, oli vastaus. Olinkin unohtanut sen ihan kokonaan. Soitti sitten tunnin päästä ettei tule ollenkaan. Se ei harmita niin, kun hänen kanssaan olimme sirkuksessa ja juhlimme jo silloin. Hän myös tekee erittäin vaativaa vuorotyötä eikä hänen miehensä ole koskaan osallistunut mihinkään sukumme toimintaan, joten en pahastunut.
Muutoin juhla oli yllättävän mieto kokemus. Isännän kautta sain siitä enemmän irti, niin kuin aina, koska näen läheiset ihmiseni niin eri tavalla kuin hän uudempana tuttavana. Meni kivuttomasti ohi, tai no se on vale, koska jalkojani särkee, mutta henkisellä tasolla jo paljon paljon paremmin. Entisenä "anonyyminä" paniikkihäiriöisenä voin turvallisesti sanoa niin.
Vanhempani olivat kultaisia kuten aina. Luokkakaverini toi mahtavan lahjan ja pojan luokkakaverit sekä pihakaverit omat tunnelmansa tullessaan. Pojan kummitäti toi kirjeen, jossa lupasi kahdenkeskistä kanssakäymistä. Toivon sen pitävän, ettei käy niin kuin jouluna, kun puhe oli sibeliuksesta ja hänen sävellyksiensä kuuntelemista, syntymätalossa käymisestä ja sen sellaisesta (poika itse niitä toivoi, muttei ole vielä kokenut). Kummitäti on muutoin varsinkin minulle hyvin rakas ja tuo paljon iloa elämääni, mutta soisin sen ilon ulottuvaan myös poikaani.
Mitäs vielä jättäisin aikakirjoihin...pojan isän puoleiset vanhemmat lähettivät postipaketin kuten aina, tänä vuonna siellä oli pelkkiä vaatteita. Minun näkövinkkelistä se on hyvä lahja, mutta poika olisi innostunut enemmän mistä tahansa kolme euroa maksavasta kapineesta joita myydään jokaisessa elintarvikekaupassa. Muutenkin kaikki "tuki" tai "yhteisöllisyys" siitä suunnasta on suoraan sanottuna seppeestä - siitä suunnasta kun kuuluu yleensä yhtään mitään tasan jouluna ja synttärinä. Mutta sentään silloin, täytyy olla siitä kiitollinen. Vaikka silloin, kun olin yksinhuoltaja, olisin todella tarvinnut tukea. Enkä tiedä, voinko koskaan antaa anteeksi niille ihmisille, jotka eivät silloin tulleet tuekseni. Se on sellainen tykyttävä arpi minussa. Kun en puhu siitä ajasta, en koskaan, kenellekään.

0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home