Töitä, töitä ja eroa. Kovasti en ole jaksanut vapaa-ajallani tehdä muuta kuin nukkua, yritän jotain tehdä pojan kanssa joka päivä ja sitten luen, ja sitten itken ja sitten nukun. Ajatukset kiertävät kehää. Äidin kanssa asumisessa on tältä erää viimeinen viikko menossa, huh. Ei täällä voi surra, ei olla kuin kotonaan. Jos kotona ahdistaa, niin ei se täällä paljon paremmin ole. Hellettä ja tuskaa töissä, hymyillä potilaille, hikoilla niin saaketisti ja pohtia, että töiden jälkeen odottaa taas toinen työmaa. Kerrankin niin, että kun vaan sinne kotiin pääsisi ja saisi vain olla. Kun saisi maata ihan hiljaa ihan pimeässä. Mutta kun on meteliä ja menoa ja ihmisiä ja niiden tarpeita. Velvollisuuksia ja valvetiloja. Kaipaan miestä enkä kuitenkaan kaipaa. Jokin sisäinen minussa huutaa etten saa kaivata, ja kuitenkin on kuin minusta olisi puolet poissa. Ja onkin. Unelmieni kiintopiste, se mihin tähdättiin, tulevaisuus, olkapää, ystävä, rakastettu, lomat ja juhlat, arjet ja työt, yhteinen elämä. Nyt on toinen jalka haudassa, toinen vetää kuulaa. Onneksi on kynsiä jäljellä, joilla itseään eteenpäin kiskoa.
:D
Pakkohan tuommoselle itsesäälille ja dramatisoinnille on nauraa. Vaikka se purkautuikin lähinnä hysteerisessä muodossa kyynelten virratessa poskille. Sattuu. SATTUU!! Kaipa se joskus helpottaakin.


Kyllä Viivin ja Wagnerin positiivisuus on sitten hieno asia.
:D
Pakkohan tuommoselle itsesäälille ja dramatisoinnille on nauraa. Vaikka se purkautuikin lähinnä hysteerisessä muodossa kyynelten virratessa poskille. Sattuu. SATTUU!! Kaipa se joskus helpottaakin.


Kyllä Viivin ja Wagnerin positiivisuus on sitten hieno asia.

0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home