Hain pojalle korotettua hoitotukea KELAsta. Tavallista hoitotukea olemme saaneet jo kaksi vuotta. Nyt lääkäri kehotti hakemaan korotettuna, jotta saisimme kelan kautta korvattua lapsen psykoterapian tarpeen. Hän varoitti jo etukäteen, että tulee lausunnossaan käyttämään sellaista kieltä ja sanavalintoja, että ne tulevat tukemaan korotettua hoitotukea. Silti sen hakemuksen tekeminen otti minulta kolmisen tuntia, ja vaikka siitä on jo yli viikko, en ole vieläkään toipunut. Luin ne paperit huolellisesti, kuten minulla on tapana. Ja sana "vaikeavammainen" hyppi silmilleni joka toisella rivillä.
Samaan aikaan meillä on kotielämä rauhoittunut huomattavasti. Pystymme pitämään tietyistä rutiineista kiinni, ja olen huomannut lapsen pystyvän jopa ikätasoiseen toimintaan. Toisinaan hänelle tulee hetkensä, mutta ne ovat jo niin vähäisiä, että elämämme alkaa muistuttaa kenen tahansa toisen perheen elämää. Paitsi meillä ollaan lääkityksellä. Ja pienluokalla. Avustajan kera. Taksikuljetuksilla kouluun ja takaisin. Psykoterapiaa kahdesti viikossa.
Apua on niin helvetisti, ja tuntuu että pojan koko yhdeksänvuotisen taipaleen aikana tämä on se hetki, kun sitä apua vähiten kaivataan. Missä olitte, kun hän oli neljän, ja minä itsemurhan partaalla? Missä silloin, kun hän oli viiden, ja minä mieheni kanssa suunnittelimme ajavamme päin siltarakenteita? Missä silloin, kun hän oli kolmen, eikä minulla ollut ketään, ja olin 22-vuotias yksinhuoltaja vuorotyössä ja päiväkodin tädit haukkuivat minua vastuuttomaksi kasvattajaksi pojan käyttäytymisen perusteella?
NYT asiat ovat hyvin. Me käymme läpi normaaleja lapsiperheen arkipäivän asioita. Hän ei saa enää aggressiivisuuskohtauksia. Hän kykenee ottamaan kolmisanaisia komentoja vastaan, jos ne ovat tarkennettuja. "Älä tee noin" ei siis riitä, pitää sanoa "vie astiat keittiöön" tai "älä kastele sitä" tai "pistä pelikotelot pinoon".
Toissaviikolla sain hänet kiinni itsetyydytyksestä, ihan vahingossa siis. Se taisi olla hänenkin selityksensä. Näitä asioita tapahtuu ja otin sen mielestäni kovin rennosti, mutta en usko tilanteen olleen hänelle kovinkaan miellyttävä. Jonkinlainen trauma aiheutuu moisesta väkisin, mutta se on vain elämää. Minä olen kaiken aikaa tiennyt että jossain vaiheessa sellaista tapahtuu, en jaksa siitä kovasti stressaantua. Itse aloitin kuusivuotiaana, mutta minulla siihen johti läheisen aikuisen häiriintynyt seksuaalikäyttäytyminen. Sikäli kun tiedän, yhdeksänvuotiaan on ihan normaalia olla kiinnostunut seksuaalisuudestaan.
Minusta on mukavaa olla kotona miesteni kanssa. En osaa sanoin kuvailla (kuvitella!) miten tärkeitä he minulle ovat.
Vauvakuume on kova vieläkin ja tyttären puute suorastaan kalvaa sisustaani. (Menkat alkoivat tänään ja purskahdin itkuun.) Suunnittelen siskon- ja veljentytöille mekkoja ja yritän viettää heidän kanssaan aikaa. Tutkin myös pelastettavien koirien tietoja netistä, jos vaikka silmiin osuisi se meidän koira. Jotain olisi tehtävä kuitenkin, minulla on tilaa sydämessä. Todella vähän olen viettänyt tietokoneella aikaa, mikä on minulle ihme sekin. En viihdy tässä enää, en sillä tavoin säännöllisesti. Kaipaan vanhanaikaista kirjoituskonettani, jonka myin ajat sitten. Sen näppäimet tuntuivat niin erilaisilta sormiin, sen kirjoitusjälki niin vakavalta verrattuna nykyprintteihin. Saatoin kirjoittaa kaksikymmentä sivua vain kopioidakseni mielenkiintoista tietoa jostakin kirjasta, sen sijaan että olisin ottanut kopioita, jotka maksoivat 20penniä kpl. Eli nykyään 20centtiä, mutta silloin niitä olisi saanut neljällä markalla tarvittavan määrän eli 20 kpl (noin 0,70€ yhteensä mutta nykyään 4 €). Pieni hinnankorotus? Ja miksen minä enää säästäisi 0,70 euroa kirjoittamalla 2o sivua itse? :)
Puhumattakaan siitä, miten ihanaa olisi istua kirjoittamaan, ilman mahdollisuutta 'vilkaista sähköposteja' tai 'pikapäivittää päiväkirjaa' tai 'katsastaa päivän uutisia tai säätiloja nopeaan' puhumattakaan mahdollisuudesta tiedustella päivän tv-ohjelmia tai tarjolla olevia työpaikkoja tai kurssiohjelmaa avoimessa yliopistossa. Onko minulla älykkäänä ihmisenä yhteiskunnallinen velvollisuus kouluttaa itseäni niin pitkälle kuin suinkin (jos unohdetaan omat toiveet tai rajoitukset)?
Samaan aikaan meillä on kotielämä rauhoittunut huomattavasti. Pystymme pitämään tietyistä rutiineista kiinni, ja olen huomannut lapsen pystyvän jopa ikätasoiseen toimintaan. Toisinaan hänelle tulee hetkensä, mutta ne ovat jo niin vähäisiä, että elämämme alkaa muistuttaa kenen tahansa toisen perheen elämää. Paitsi meillä ollaan lääkityksellä. Ja pienluokalla. Avustajan kera. Taksikuljetuksilla kouluun ja takaisin. Psykoterapiaa kahdesti viikossa.
Apua on niin helvetisti, ja tuntuu että pojan koko yhdeksänvuotisen taipaleen aikana tämä on se hetki, kun sitä apua vähiten kaivataan. Missä olitte, kun hän oli neljän, ja minä itsemurhan partaalla? Missä silloin, kun hän oli viiden, ja minä mieheni kanssa suunnittelimme ajavamme päin siltarakenteita? Missä silloin, kun hän oli kolmen, eikä minulla ollut ketään, ja olin 22-vuotias yksinhuoltaja vuorotyössä ja päiväkodin tädit haukkuivat minua vastuuttomaksi kasvattajaksi pojan käyttäytymisen perusteella?
NYT asiat ovat hyvin. Me käymme läpi normaaleja lapsiperheen arkipäivän asioita. Hän ei saa enää aggressiivisuuskohtauksia. Hän kykenee ottamaan kolmisanaisia komentoja vastaan, jos ne ovat tarkennettuja. "Älä tee noin" ei siis riitä, pitää sanoa "vie astiat keittiöön" tai "älä kastele sitä" tai "pistä pelikotelot pinoon".
Toissaviikolla sain hänet kiinni itsetyydytyksestä, ihan vahingossa siis. Se taisi olla hänenkin selityksensä. Näitä asioita tapahtuu ja otin sen mielestäni kovin rennosti, mutta en usko tilanteen olleen hänelle kovinkaan miellyttävä. Jonkinlainen trauma aiheutuu moisesta väkisin, mutta se on vain elämää. Minä olen kaiken aikaa tiennyt että jossain vaiheessa sellaista tapahtuu, en jaksa siitä kovasti stressaantua. Itse aloitin kuusivuotiaana, mutta minulla siihen johti läheisen aikuisen häiriintynyt seksuaalikäyttäytyminen. Sikäli kun tiedän, yhdeksänvuotiaan on ihan normaalia olla kiinnostunut seksuaalisuudestaan.
Minusta on mukavaa olla kotona miesteni kanssa. En osaa sanoin kuvailla (kuvitella!) miten tärkeitä he minulle ovat.
Vauvakuume on kova vieläkin ja tyttären puute suorastaan kalvaa sisustaani. (Menkat alkoivat tänään ja purskahdin itkuun.) Suunnittelen siskon- ja veljentytöille mekkoja ja yritän viettää heidän kanssaan aikaa. Tutkin myös pelastettavien koirien tietoja netistä, jos vaikka silmiin osuisi se meidän koira. Jotain olisi tehtävä kuitenkin, minulla on tilaa sydämessä. Todella vähän olen viettänyt tietokoneella aikaa, mikä on minulle ihme sekin. En viihdy tässä enää, en sillä tavoin säännöllisesti. Kaipaan vanhanaikaista kirjoituskonettani, jonka myin ajat sitten. Sen näppäimet tuntuivat niin erilaisilta sormiin, sen kirjoitusjälki niin vakavalta verrattuna nykyprintteihin. Saatoin kirjoittaa kaksikymmentä sivua vain kopioidakseni mielenkiintoista tietoa jostakin kirjasta, sen sijaan että olisin ottanut kopioita, jotka maksoivat 20penniä kpl. Eli nykyään 20centtiä, mutta silloin niitä olisi saanut neljällä markalla tarvittavan määrän eli 20 kpl (noin 0,70€ yhteensä mutta nykyään 4 €). Pieni hinnankorotus? Ja miksen minä enää säästäisi 0,70 euroa kirjoittamalla 2o sivua itse? :)
Puhumattakaan siitä, miten ihanaa olisi istua kirjoittamaan, ilman mahdollisuutta 'vilkaista sähköposteja' tai 'pikapäivittää päiväkirjaa' tai 'katsastaa päivän uutisia tai säätiloja nopeaan' puhumattakaan mahdollisuudesta tiedustella päivän tv-ohjelmia tai tarjolla olevia työpaikkoja tai kurssiohjelmaa avoimessa yliopistossa. Onko minulla älykkäänä ihmisenä yhteiskunnallinen velvollisuus kouluttaa itseäni niin pitkälle kuin suinkin (jos unohdetaan omat toiveet tai rajoitukset)?

0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home