(päähän)pistoja

Minä lyhyesti: 29-vuotias nainen. Valmistuin yo-laborantiksi 2.6.2006 - tällä hetkellä sijaisena terveyskeskus-laboratoriossa. Perheeseen kuuluu lisäkseni mies, 9v. poika ja kissa. Poika on diagnosoitu ADHD-lapseksi. Olen aktiivinen käsitöiden tekijä, aapelipelaaja sekä kirjoittaja - dekkaria ja lastenkirjoja pukkaa! Blogin nimi tulee paitsi ristipistotöistä, myös muista hullutuksista. ;)

lauantaina, kesäkuuta 30, 2007

Kahelius, se on se, mielentila jota tavoittelen. Ei olla liikaa, jotta voisi sanoa hulluksi, ei liian vähää, jotta olisi kylmä ja toimeton, ei llian kohtelias, jotta voisi sanoa olleen suvaitsevainen. Huu. Koko sana tuottaa minussa kylmiä väreitä. Suvaitsevainen. Kuin kuppi, jossa ei ole enää korvaa. Kuin olisi olemassa normit, ja jos en tahtoisi niitä noudattaa, minuun lyödään sopeutumattoman leima.
Etkö ymmärrä, mitä se tarkoittaa? Samaa kuin autosi olisi aina invalidipaikalla. Pelkäät, että joku huomaa, pysäköit intoa helmassasi mutta aina on joku, joka ei ymmärrä olla katsomatta.
Ei teidän tarvitse lapsillenne "kuiskuttaa" ettei saa tuijottaa. Kukin katsoo kuin hyväksin on.

tiistaina, kesäkuuta 26, 2007

Eilen tuli ensimmäinen kieltävä kustannuspäätös tekstistäni niistä viidestä paikasta, joihin sen lähetin. Buhuu. Luulin sen sattuvan enemmän, oikeasti. Jännittävämpää oli laittaa se matkaan, nyt alkaa olla ihan yhdentekevää. Tässä vaiheessa, taloudellisessa ahdingossa, mietin koko asiaa lähinnä rahan kannalta. Voihan että parempaa tulosta syntyy, kun sitä tekee aidosta sydämen halusta, vaikka en tosi asiassa tiedä, miten sitä voisi enempää haluta. Olen vain liian käytännöllinen ihminen, tai liian rakastava, sillä en kykene työntämään perhettäni pois kirjoittamisen halustani, kirjoittaminen on aina toisella sijalla. En minä toisaalta ole koskaan kuvitellutkaan tulevani Jenni Linnaksi, mutta ehkä kuvittelin osaavani jotakin. Ja pentele. Jos ei tällä kertaa tullut tulosta, niin hittojako siittä. Ei niitä Pottereitakaan ensimmäinen kustantamo julkaissut. :D

Kosin sitten miestä tänään. Komeat on sormukset. Puristaa penteleesti, mutta on se vaan mukavaa. Ensi kesänä naimisiin. Viimeistään.

sunnuntaina, kesäkuuta 17, 2007

Mitä osaisin sanoa? Puhkun pyhää raivoa siitä, etteivät ihmiset mieti mitä sanovat, ja satuttavat siksi, mutta samaan hengenvetoon minun on myönnettävä, etten ole itse yhtään sen parempi. Jotkut asiat on vain sanottava, vaikka ne satuttaisivat. Tietenkin sen voi yrittää tehdä mahdollisimman hellävaraisesti, mutta kuinka moni meistä loppupeleistä osaa ja pystyy sellaiseen? Odotammeko ihan mahdottomia läheisiltämme? En oikein usko siihenkään. En ole koskaan uskonut tylyyteen ja ankaraan rehellisyyteen. Mielestäni rehellinen voi olla hellästikin. Jos rakastaa, on oikeastaan velvoitettu hellään rehellisyyteen. Ongelmaksi muodostuu se, että kun rakastaa, tulee sokeaksi omille sanoilleen ja niiden merkityksille. Ei näe haavojen syvyyttä, vaikka pintaa yrittääkin suukottaa paremmaksi. Ja se mikä on itselle hellää rehellisyyttä, voi olla toiselle traumaattista kritisoimista. Onko silloin kyse oman ymmärryskyvyn rajallisuudesta vai toisen ihmisen kykenemättömyydestä? Miksi on niin vaikeaa selittää toiselle, mitä tarkoittaa? Tulkitseminen on niin turhaa, koska aina menee vikaan. Ei voi tietää, ellei toinen kerro. Toinen ei kerro, kun ajattelee toisen tietävän kuitenkin tai koska tuntuu vaikealta ottaa asia puheeksi. Oletetaan, ja kaikki menee vikaan. Varsinkin minun kohdalla, kun en jaksa selittää. Päiväkirjanikin on tällainen, kerron ajatuksista joita pohdin, koska ne vaivaavat kunnes kirjoitan, mutten siitä, mitä on tapahtunut jotta ne ajatukset ovat syntyneet. Toisten on varmasti vaikea käsittää mitä puhun, miksi näin, ja olettavat jotain, eikä se oletus todennäköisesti ole oikea.