tiistaina, helmikuuta 28, 2006
Aloitin sitten kuntoilun. Melkein kahden viikon loma siihen vaadittiin, että jaksoin alkaa käymään ulkona lenkillä ja nyt poljen sen lisäksi kuntopyörää. Tulin uutenavuotena luvanneeksi itselleni, että poljen 1000km kuntiksella vuoden aikana. Ei siitä ole enää kuin 988km jäljellä :D
maanantaina, helmikuuta 27, 2006
Mentiin sitten ottamaan turpaan ruottalaisilta. Voi änkeröinen, olin ihan fiiliksissä ekan erän jälkeen ja sitten romahti. Kummallisia Hannu Hanhia ovat, semmonen katinluikaus pääsi maaliin saakka. Ja mikä se tuomari oli, neljää rangaistusta Suomelle putkeen? Kävi vielä mailojakin sabotoimassa, saunan taakse moinen olympiahengen vastaisuus. Olisin mielelläni häviönkin jälkeen sanonut, että parempi voitti, mutta kun en voi. Curlingissa oli ihan selvää että parempi voitti, Kanada pelas ihan älyttömän hienon pelin finaalissa. Mutta kyllä pelas Niittymäkikin eilen hyvin, voi ihme. Hienosti muutenkin vetivät, harmittaa kyllä meitin kaikkien puolesta. Mutta olympiahopea ei ole häpeä! :)
Ois ees ollut mikä tahansa muu valtio vastassa tuossa finaalissa. Mutta ruotsi. Mikä siinä on, että kauheat antipatiat nousee ruottia kohtaan? Jokin patriarkaalinen ilmiö?
Nyt alan keskittymään ihan toisenlaisiin ilmiöhin, oppikirja käteen ja aivot töihin!
Ois ees ollut mikä tahansa muu valtio vastassa tuossa finaalissa. Mutta ruotsi. Mikä siinä on, että kauheat antipatiat nousee ruottia kohtaan? Jokin patriarkaalinen ilmiö?
Nyt alan keskittymään ihan toisenlaisiin ilmiöhin, oppikirja käteen ja aivot töihin!
sunnuntaina, helmikuuta 26, 2006
Tässä miten kuvasin kyseistä elokuvakokemustani ihmiselle, joka on kotoisin Maryland:sta.
"I loved it, cried alot, which wasn't nice since i had this makeup on and i had to clean myself afterwards, but thats really alright, i did not mind too much. the movie was very appealing to say at least, i am still kind of into it even though its been hours. i see their faces, i remember the love, i feel the hate.
its like i see the ugliness of people and the beauty of world again, it brought me back to a truth i once knew
you know how you can lose yourself into other people, waiting them to see and feel and be? now i realised thats me, i shouldn't do that, i ought to live and love and forget boundaries.
i am still at the edge of tears. it really was overwhelming movie for me.
"I loved it, cried alot, which wasn't nice since i had this makeup on and i had to clean myself afterwards, but thats really alright, i did not mind too much. the movie was very appealing to say at least, i am still kind of into it even though its been hours. i see their faces, i remember the love, i feel the hate.
its like i see the ugliness of people and the beauty of world again, it brought me back to a truth i once knew
you know how you can lose yourself into other people, waiting them to see and feel and be? now i realised thats me, i shouldn't do that, i ought to live and love and forget boundaries.
i am still at the edge of tears. it really was overwhelming movie for me.
lauantaina, helmikuuta 25, 2006
Kävin tänään elokuvissa katsomassa Brokeback Mountain:n. Olen aivan haltioissani. Ei ihme, että se on voittanut niin paljon palkintoja ja ollut kohuttu elokuva. Mie vollotin kyllä niin reippaasti etten koskaan ennen julkisella paikalla. Vaikka Jake Gyllenhaal osoitti kykynsä jo Donnie Darkossa, oli roolisuoritus tässä pääosaa esittävän Heath Lodgerin rinnalla aivan käsittämättömän hyvä - Lodgerista puhumattakaan. Jo teema, se miten cowboy on miehekäs mies, turhia puhumaton mies, loi sellaisen asetelman, että kaikki tarpeellinen ja jopa sen yli menevä kerrotaan muutoin kuin dialogissa. Olen kyllä vaikuttunut, hyvä ihme. Maisemat ja kuvakulmat olivat silmäähiveleviä, ja väkivaltaisuus puhutti lähinnä poissaolollaan - sen seuraukset kyllä näkyivät.
Vieläkin ajattelen miten rumaa on ihminen ennakkoluulossaan, pelossaan, oman paremmuuden hakemisessaan ja miten kaunis maailma, miten kaunista rakkaus, puhdasta riitoineenkin, miten se riisuu aseista vaikka miten olisit kyyninen ja kova. Jotenkin tämmöinen vastakkainasettelu toimii, jotain niin iätöntä ja kaunista ja riipaisevaa siinä on.
Miten paljon tuskaa voivat ihmiset toisille aiheuttaa.
Vieläkin ajattelen miten rumaa on ihminen ennakkoluulossaan, pelossaan, oman paremmuuden hakemisessaan ja miten kaunis maailma, miten kaunista rakkaus, puhdasta riitoineenkin, miten se riisuu aseista vaikka miten olisit kyyninen ja kova. Jotenkin tämmöinen vastakkainasettelu toimii, jotain niin iätöntä ja kaunista ja riipaisevaa siinä on.
Miten paljon tuskaa voivat ihmiset toisille aiheuttaa.
perjantaina, helmikuuta 24, 2006
Tämän viikon tulosta:
Luin kaiken lukion materiaalin atomeista, isotoopeista, elektroneista (kuorista, järjestyksestä, merkinnöistä, reaktioista), jaksollisestä järjestelmästä, suhteellisesta atomimassasta, ainemäärästä, moolimassasta ja konsentraatiosta. Sitten perehdyin kovalenttisiin sidoksiin, elektronegatiivisuuteen, poolisuuteen, kiinteiden aineiden ominaisuuksiin, kiteisiin molekyyliyhdisteisiin, dipoli-dipolisidoksiin, vetysidoksiin, olomuotoihin ja faaseihin.
Kirjoitin 12 sivua muistiinpanoja näistä aiheista.
Enkä mä itku sentään ole vielä kuin raapaissut pintaa :)
Mutta kyllä se tästä, koko ajan lukiessa palautuu asioita mieleen ja on tullut tajuttua pari uuttakin asiaa, mikä on aina mukavaa. Tarkoitus olisi lukiessa tehdä kattavat muistiinpanot ja ennen kirjoituksia käydä ne pari kertaa vielä läpi. Voi kun jaksaisin samalla sykkeellä keskittyä biologiaan, joka on valinnainen reaaliaineeni, mutta keskityn nyt mieluummin tähän minua kiinnostavaan ja pakolliseksi merkkaamaani aineeseen.
Hiihtoloma alkaa olla ohitse. Ensi viikolla täytyy tehdä vielä muitakin koulujuttuja valmiiksi ja olla koulussakin kokonaista kaksi päivää. Mutta onhan tässä vielä päiviä jäljellä kemialle omistettavaksi (ja backgammonille - huomaan ihastuneeni peliin uudestaan ja kaikki tauot oltava aapelissa pelaamassa...).
13.3. on äikkä I kirjotukset
15.3. on biologian kirjoitus
20.3. äikkä II kirjoitus
22.3. kemian vuoro
24.3. varsinainen tulikokeeni - matikan kirjoitus
27.3. on vielä englannin kirjallinen osuus - ja sitten se on ohi! :)
Jumaliste. Eihän tuohon alotukseen ole kuin reilut kaksi viikkoa jäljellä! Kirja tänne....
Luin kaiken lukion materiaalin atomeista, isotoopeista, elektroneista (kuorista, järjestyksestä, merkinnöistä, reaktioista), jaksollisestä järjestelmästä, suhteellisesta atomimassasta, ainemäärästä, moolimassasta ja konsentraatiosta. Sitten perehdyin kovalenttisiin sidoksiin, elektronegatiivisuuteen, poolisuuteen, kiinteiden aineiden ominaisuuksiin, kiteisiin molekyyliyhdisteisiin, dipoli-dipolisidoksiin, vetysidoksiin, olomuotoihin ja faaseihin.
Kirjoitin 12 sivua muistiinpanoja näistä aiheista.
Enkä mä itku sentään ole vielä kuin raapaissut pintaa :)
Mutta kyllä se tästä, koko ajan lukiessa palautuu asioita mieleen ja on tullut tajuttua pari uuttakin asiaa, mikä on aina mukavaa. Tarkoitus olisi lukiessa tehdä kattavat muistiinpanot ja ennen kirjoituksia käydä ne pari kertaa vielä läpi. Voi kun jaksaisin samalla sykkeellä keskittyä biologiaan, joka on valinnainen reaaliaineeni, mutta keskityn nyt mieluummin tähän minua kiinnostavaan ja pakolliseksi merkkaamaani aineeseen.
Hiihtoloma alkaa olla ohitse. Ensi viikolla täytyy tehdä vielä muitakin koulujuttuja valmiiksi ja olla koulussakin kokonaista kaksi päivää. Mutta onhan tässä vielä päiviä jäljellä kemialle omistettavaksi (ja backgammonille - huomaan ihastuneeni peliin uudestaan ja kaikki tauot oltava aapelissa pelaamassa...).
13.3. on äikkä I kirjotukset
15.3. on biologian kirjoitus
20.3. äikkä II kirjoitus
22.3. kemian vuoro
24.3. varsinainen tulikokeeni - matikan kirjoitus
27.3. on vielä englannin kirjallinen osuus - ja sitten se on ohi! :)
Jumaliste. Eihän tuohon alotukseen ole kuin reilut kaksi viikkoa jäljellä! Kirja tänne....
tiistaina, helmikuuta 21, 2006
Kaupassa tänään aamulla tapahtunutta:
Pysähdyin ihmettelemään Iltalehden lööppiä Jari Sillanpäästä "Jarin tilitys erosta kosketti" tai jotain vastaavaa. Muistelin että eilen oli vastaava lööppi, ilmeisesti tuo tilitys silloin kyseessä. En lukenut artikkelia, mutta nyt hienoisen epäröinnin jälkeen otin lehden ja rupesin selaamaan sitä. Pian taakseni ilmaantui vanhempi naishenkilö, joka kysyi:
"No jokos siinä kerrotaan, kenestä se Jari on nyt eronnut?"
"Ei, juur sitä mä yritin hakea," sanoin hivenen hämilläni mutta jo nauraen itsekseni. Ja sitten nainen kumartuu puoleeni ja sanoo jännittyneesti:
"Kuule musta vähän tuntuu että se Jarin rakas on.. mies!"
"No sitä miekii oon epäillyt, mutta ei tässä kyllä sanota mitään. Osaavat hienosti kirjoittaa asian ympäriltä käyttäen sukupuolettomia sanoja."
"No eihän ne tietenkään sitä lehteen pane! Jari on kieltänyt." Nainen nyökkää tietävästi ja minä sitten myöntävästi. Asia on puitu, mutta hän lisää vielä:
"On semmosia vekkuleita, nuo pojat, keskenään."
Mie nauroin leipähyllyjen välissä ihan mahdottomasti.
Kotiin päästyä katsoin Kapteeni Corellin mandoliinin. BLAAH. Nukahdin katsottuani sitä tunnin verran, ja näin painajaista plastiikkakirurgeista, jotka jahtasivat kuvankauniita tyttöjä skapellit käsissä huutaen: "Teen sinusta Penelope Cruzin näköisen! Hän on oikeasti kaunein nainen!" Ja naiset juoksivat kirkuen karkuun ja minäkin tunsin pakottavaa tarvetta paeta. Onneksi heräsin ajoissa näkemään leffan lopun (ainahan sen olisi voinut kelata takaisin alkuun - mutta sitten ajan tuhlaus olisi vain tuplaantunut), joka sentään oli hivenen parempi kuin aloitus. Onhan Nicolas Cage sentään loistonäyttelijä. Ja nyt jäi mieltäni kaihertamaan Mandrasin roolia näytellyt mies: eihän se vain ollut sama kaveri, joka oli Bruce Wayne Batman Begins -elokuvassa eli Christian Bale? Varsinkin parrakkaana menin kyllä ihan vipuun, ellen sitten ole oikeassa. Voi kökkö, pitääkö mun mennä kelaileen sitä piuhaa? Höh. Keitän kahvia ja alan opiskelemaan. Moiset sivuseikat joutakoot pois päästäni! :)
Pysähdyin ihmettelemään Iltalehden lööppiä Jari Sillanpäästä "Jarin tilitys erosta kosketti" tai jotain vastaavaa. Muistelin että eilen oli vastaava lööppi, ilmeisesti tuo tilitys silloin kyseessä. En lukenut artikkelia, mutta nyt hienoisen epäröinnin jälkeen otin lehden ja rupesin selaamaan sitä. Pian taakseni ilmaantui vanhempi naishenkilö, joka kysyi:
"No jokos siinä kerrotaan, kenestä se Jari on nyt eronnut?"
"Ei, juur sitä mä yritin hakea," sanoin hivenen hämilläni mutta jo nauraen itsekseni. Ja sitten nainen kumartuu puoleeni ja sanoo jännittyneesti:
"Kuule musta vähän tuntuu että se Jarin rakas on.. mies!"
"No sitä miekii oon epäillyt, mutta ei tässä kyllä sanota mitään. Osaavat hienosti kirjoittaa asian ympäriltä käyttäen sukupuolettomia sanoja."
"No eihän ne tietenkään sitä lehteen pane! Jari on kieltänyt." Nainen nyökkää tietävästi ja minä sitten myöntävästi. Asia on puitu, mutta hän lisää vielä:
"On semmosia vekkuleita, nuo pojat, keskenään."
Mie nauroin leipähyllyjen välissä ihan mahdottomasti.
Kotiin päästyä katsoin Kapteeni Corellin mandoliinin. BLAAH. Nukahdin katsottuani sitä tunnin verran, ja näin painajaista plastiikkakirurgeista, jotka jahtasivat kuvankauniita tyttöjä skapellit käsissä huutaen: "Teen sinusta Penelope Cruzin näköisen! Hän on oikeasti kaunein nainen!" Ja naiset juoksivat kirkuen karkuun ja minäkin tunsin pakottavaa tarvetta paeta. Onneksi heräsin ajoissa näkemään leffan lopun (ainahan sen olisi voinut kelata takaisin alkuun - mutta sitten ajan tuhlaus olisi vain tuplaantunut), joka sentään oli hivenen parempi kuin aloitus. Onhan Nicolas Cage sentään loistonäyttelijä. Ja nyt jäi mieltäni kaihertamaan Mandrasin roolia näytellyt mies: eihän se vain ollut sama kaveri, joka oli Bruce Wayne Batman Begins -elokuvassa eli Christian Bale? Varsinkin parrakkaana menin kyllä ihan vipuun, ellen sitten ole oikeassa. Voi kökkö, pitääkö mun mennä kelaileen sitä piuhaa? Höh. Keitän kahvia ja alan opiskelemaan. Moiset sivuseikat joutakoot pois päästäni! :)
maanantaina, helmikuuta 20, 2006
Tänään tehtiin viiniä, ja koska taloyhtiömme suuressa viisaudessaan on viimein hankkinut biojäteastiat, sanoin isännälle että koetetaan tehdä vanhasta sanomalehdestä biojätepussit omenankuoria ja -karoja varten, kun niitä kuitenkin jonnin verran siinä viininvalmistuksessa tulee. Isäntä luki tuota ylläolevaa ohjetta muutaman hetken (linkki siihen on tässä: http://www.quique.fi/publications_biowaste_iso.html - siltä varalta että tuosta kuvasta ei saa selvää) ja oli sitten valmis yrittämään. Eihän siinä mitään, mutta kun pitää vielä opettaa minullekin, vaikkei oikeastaan osaa itsekään. No eihän siitä tullut yhtään mitään. Se luovutti ensimmäisen yrityksen jälkeen, ja minä hampaat irvessä en voinut antaa periksi vaan väänsin sen pussin. Onhan se nyt kumma jos en (kirjallisten) ohjeiden mukaan osaa paperia taitella - ikäni askarrellut ja väkerrellyt sitä sun tätä! Ja tulihan siitä pussi, hieno pussi vaikka itse sanonkin, jätteet sopi hyvin ineen ja kääräsin sen vielä ohjeen mukaan ylimääräiseen paperiin. On sitten ilo kiikuttaa biojäteastiaan huomenaamulla.
Kuuntelu menikin sitten paremmin kuin olin ajatellut, sillä avoimista kysymyksistä tuli 9/10 ja koska painokerroin oli kolme, tarkoittaa se 27 pistettä, eli yhteistuloksella 53/60 oli lähtenyt - eikä kuulemma ollut sillä tavoin kiikunkaakun mun vastaukset, että ainakaan laskisi pistemäärä takaisin tullessaan. Eli vielä ollaan L:ssä kiinni, vaikka oikeastaan tähtään E:hen englannissa. Sen sijaan äidinkielestä haluan ilman muuta kirjoittaa ällän, se onkin sitten seuraava koitos maaliskuun puolivälissä. Matikasta toivon B:tä, mutta olen iloinen jos menee läpi, samoin biologiasta koska se on valinnainen, mutta kemiasta suunnittelen kirjoittavani C:n tai M:n. Katsotaan. Paremmuusjärjestyshän noissa on seuraava: L, E, M, C, B, A eli A on huonoin jolla vielä pääsee läpi, I on sitten hylätty.
sunnuntaina, helmikuuta 19, 2006
Tässä on Beagles, valmis kitti, jonka sain lahjaksi ystävältä, jotta voisin tehdä siitä lahjan yhteiselle ystävällemme. Valmiiksi tuli ja ystävänpäivä oli oikea aika se lahjoittaa. Tuo kehystys ei oikein sujunut, vaikka silitin kankaan niin jostain syystä se jäi kuitenkin lasin alle hieman kurttuun.
perjantaina, helmikuuta 17, 2006
Hö, mulla on asetukset jotenkin hölmösti. Dashboardissa kyllä lukee, että viimeinen postaus on tehty 14. helmikuuta, mutta blogissa silti seisoo 15. päivä? Täytynee perehtyä siihen joku päivä.
Olen ollut äärimmäisen väsynyt viime aikoina. Tuntunut siltä, että silmien avaaminen yksinään vie sellaisen määrän energiaa, ettei minusta muuhun enää olisikaan. Mutta eikun ylös, kun ei sisu anna periksi jäädä kotiin, on muutama päivä koulua jäljellä. Kun pääsen kouluun asti, olo on jo sen verran ihmismäinen että päivä sujuu lopulta mukavasti. Mutta auta armias, kun pääsen takaisin kotiin. Minusta sukeutuu emohirviö, joka makaa sohvalla ja vastaa kaikkeen "kohta", jonka korvat alati seuraavat ympäristön tapahtumia ja jonka suu on valmis karjaisemaan, mikäli asiat eivät suju niin kuin pitäisi. Kummallista, miten aina jaksaa suuttua, vaikka muuten olisi miten väsynyt tahansa. Tämä on se piste, mihin en halunnut joutua. Tiesin, että mennessäni kouluun, jossain vaiheessa kunnianhimoni ylittää sen, mikä olisi mielestäni perheelleni parasta. Kärsivällisyyteni on kerta kaikkiaan nollassa. On sitä koulussakin tullut lauottua asioita, joita en normitilassa olisi sanonut. Jos olisin vain voinut jäädä kotiin, levätä ja ottaa iisimmin, olisi kotona kaikilla leppoisampaa. Mutta en voi, en nyt, kun olen tehnyt niin paljon töitä ollakseni tässä kohdassa koulutustani kuin olen. Luojan kiitos on hiihtoloma ensi viikolla, ja lukuloma pian sen jälkeen. Vielä muutama päivä jaksettava, vaikka verenmaku onkin jo suussa.
Oli mulla jotain oikeetakin asiaa, mutten muista sitä enää.
Olen ollut äärimmäisen väsynyt viime aikoina. Tuntunut siltä, että silmien avaaminen yksinään vie sellaisen määrän energiaa, ettei minusta muuhun enää olisikaan. Mutta eikun ylös, kun ei sisu anna periksi jäädä kotiin, on muutama päivä koulua jäljellä. Kun pääsen kouluun asti, olo on jo sen verran ihmismäinen että päivä sujuu lopulta mukavasti. Mutta auta armias, kun pääsen takaisin kotiin. Minusta sukeutuu emohirviö, joka makaa sohvalla ja vastaa kaikkeen "kohta", jonka korvat alati seuraavat ympäristön tapahtumia ja jonka suu on valmis karjaisemaan, mikäli asiat eivät suju niin kuin pitäisi. Kummallista, miten aina jaksaa suuttua, vaikka muuten olisi miten väsynyt tahansa. Tämä on se piste, mihin en halunnut joutua. Tiesin, että mennessäni kouluun, jossain vaiheessa kunnianhimoni ylittää sen, mikä olisi mielestäni perheelleni parasta. Kärsivällisyyteni on kerta kaikkiaan nollassa. On sitä koulussakin tullut lauottua asioita, joita en normitilassa olisi sanonut. Jos olisin vain voinut jäädä kotiin, levätä ja ottaa iisimmin, olisi kotona kaikilla leppoisampaa. Mutta en voi, en nyt, kun olen tehnyt niin paljon töitä ollakseni tässä kohdassa koulutustani kuin olen. Luojan kiitos on hiihtoloma ensi viikolla, ja lukuloma pian sen jälkeen. Vielä muutama päivä jaksettava, vaikka verenmaku onkin jo suussa.
Oli mulla jotain oikeetakin asiaa, mutten muista sitä enää.
keskiviikkona, helmikuuta 15, 2006
Matikan kurssit menivät läpi! Jeejee! :) Kuutoskurssi ykkösenä, mutta läpi se silti on. Abikurssi kolmosena sentään, on siis jotain toivoa saada kirjoitukset matikan osaltakin lävitse, kun muista kursseista on hihaan tarttunut parempiakin arvosanoja. Mutta kyllä usko omaan osaamiseen on ollut vähissä, eikä sen osaamisenkaan kanssa ole ollut hääppöistä.
Englannin kuuntelu eilen meni ihan ok. Yleensä mun kuuntelut sujuu 1-3 virheellä, nyt jo monivalinnoissa oli 7-8 kohtaa, joista en ollut ollenkaan varma. Esitieto kertoo, että 26/30 olisi tulos. Olen siihen tyytyväinen. Nyt jännään vielä avoimien kysymyksien tuloksia, ne kuitenkin pitkälti ratkaisee, onko mulla sitten kirjallisessa osiossa mitään saumaa ällään. En usko että tulee olemaan, mutta Eehen olenkin tähdännyt ja siinä olen vielä tukevasti kiinni.
Ystävänpäivän kunniaksi sain muutamia käsitöitä valmiiksi, laitan niistä kuvat kunhan kerkiän. Tänään olen hieman juhlamielellä vielä tuosta matikasta, sillä nyt on lukion kurssit suoritettu! Pullo rommia (=viiniä) ja huhhahhei!
Englannin kuuntelu eilen meni ihan ok. Yleensä mun kuuntelut sujuu 1-3 virheellä, nyt jo monivalinnoissa oli 7-8 kohtaa, joista en ollut ollenkaan varma. Esitieto kertoo, että 26/30 olisi tulos. Olen siihen tyytyväinen. Nyt jännään vielä avoimien kysymyksien tuloksia, ne kuitenkin pitkälti ratkaisee, onko mulla sitten kirjallisessa osiossa mitään saumaa ällään. En usko että tulee olemaan, mutta Eehen olenkin tähdännyt ja siinä olen vielä tukevasti kiinni.
Ystävänpäivän kunniaksi sain muutamia käsitöitä valmiiksi, laitan niistä kuvat kunhan kerkiän. Tänään olen hieman juhlamielellä vielä tuosta matikasta, sillä nyt on lukion kurssit suoritettu! Pullo rommia (=viiniä) ja huhhahhei!
tiistaina, helmikuuta 07, 2006
Preli meni aika hyvin, tuntui siltä, tänään saadaan takaisin, jännittää.
Tänään luvassa on myös matematiikkaa, josta en vieläkään tunnu mitään ymmärtävän. Kaksi koetta siitä myöhemmin viikolla, pitäisi joko opiskella tai luovuttaa, en tiedä kumpaa teen. Tekisi mieleni heittää kirja nurkkaan. Mutta jos yhtään itseäni tunnen, käyn kirjaa läpi vatsa ja aivot solmussa kunnes osaan edes jotakin. Sitten rukoilen, että kokeisiin tulee edes yksi tehtävä juuri siitä osa-alueesta, jonka olen oppinut, ja että muista osaisin sen verran, jotta pääsen läpi. Miksi pitää olla niin paljon matematiikkaa pakollisena? Tuntuu samalta kuin pojasta kun se laski miinuslaskuja että ei tommosia laskuja olekaan! Vaikka mun laskut onkin tämmösiä:
Teräskuula pudotetaan 2 metrin korkeudelta tasaiselle teräslevylle. Kuula pomppaa jokaisella pompulla 80 prosenttiin edellisestä korkeudesta.
A) Kuinka korkealle kuula pomppaa 20. pompulla?
B) Kuinka pitkän matkan kuula on kulkenut, kun se on kohdannut alustan 21 kertaa?
C) Kuinka pitkän matkan kuula on kulkenut yhteensä, ennen kuin se pysähtyy?
Doh. Onko kukaan pudottanut teräskuulaa teräslevylle? Jos se pomppaa edes kahta kertaa saati sitten yli 20, olen ihmeissäni. Puhumattakaan että se nousisi ekallakin pompulla yli puoleentoista metriin. Turhauttavaa.
Tänään luvassa on myös matematiikkaa, josta en vieläkään tunnu mitään ymmärtävän. Kaksi koetta siitä myöhemmin viikolla, pitäisi joko opiskella tai luovuttaa, en tiedä kumpaa teen. Tekisi mieleni heittää kirja nurkkaan. Mutta jos yhtään itseäni tunnen, käyn kirjaa läpi vatsa ja aivot solmussa kunnes osaan edes jotakin. Sitten rukoilen, että kokeisiin tulee edes yksi tehtävä juuri siitä osa-alueesta, jonka olen oppinut, ja että muista osaisin sen verran, jotta pääsen läpi. Miksi pitää olla niin paljon matematiikkaa pakollisena? Tuntuu samalta kuin pojasta kun se laski miinuslaskuja että ei tommosia laskuja olekaan! Vaikka mun laskut onkin tämmösiä:
Teräskuula pudotetaan 2 metrin korkeudelta tasaiselle teräslevylle. Kuula pomppaa jokaisella pompulla 80 prosenttiin edellisestä korkeudesta.
A) Kuinka korkealle kuula pomppaa 20. pompulla?
B) Kuinka pitkän matkan kuula on kulkenut, kun se on kohdannut alustan 21 kertaa?
C) Kuinka pitkän matkan kuula on kulkenut yhteensä, ennen kuin se pysähtyy?
Doh. Onko kukaan pudottanut teräskuulaa teräslevylle? Jos se pomppaa edes kahta kertaa saati sitten yli 20, olen ihmeissäni. Puhumattakaan että se nousisi ekallakin pompulla yli puoleentoista metriin. Turhauttavaa.
lauantaina, helmikuuta 04, 2006
Eilen käytiin pojan kanssa kissakodissa. Siellä on viitisenkymmentä kissaparkaa ilman kotia. Suurin osa suloisia, terveitä ja kilttejä kissoja. Toki oli sitten pari ärhäkämpää ja muutama katti eristyspuolella terveytensä takia, mutta silti. Kuka voi hylätä kissansa tai tehdä sille pahaa? Miksi edes ottaa kissan, jos ei siihen sitoudu kissan koko elinajaksi, ei kissat ole leluja. Tilat tuolla kissakodilla on tietenkin aivan liian ahtaat sellaiselle kissamäärälle. Kymmenen siellä elelisi mainiosti ja 20 jotenkuten, mutta että 50? Ja vaikka siellä pidetään kissoista hyvää huolta, ei se silti ole koti. Ihmisiä käy viiden tunnin ajan yhden päivän aikana, muulloin ollaan kopperoissa ja sekin vähä vapaa-aika pitää jakaa kaikkien kissojen kesken. Sydän särkyy. Poika oli niistä muutenkin huolissaan, kun käytiin ekan kerran aiemmin viikolla. Sen jälkeen se ei paljon muusta olekaan puhunut kuin kissaraasuista, ja nyt mentiin uudestaan ja vietiin niille vähän hiekkaa ja ruokaa ja maitonappeja (kissakoti toimii lahjoitusten varassa). Voi kun uskaltaisin ottaa edes yhden sieltä. Meidän kissaherra kotona on sitten asia erikseen, hyväksyisikö se uuden tulokkaan. Miten ottaa kissakotilainen, tarjota sille oikea koti, ja sitten ottaa koti siltä pois jos asiat eivät sujukaan? Vai murehdinko minä turhaan, tottuvatko kissat aina toisiinsa ajan kanssa? Pitäisi kai isännänkin kanssa aiheesta puhua. Sekin on kyllä niin kattirakas että jos se itse kävisi siellä kissakodissa, se ei voisi olla pelastamatta edes yhtä.
Asiasta toiseen, pitäisi nyt keskittyä ihan eri asiaan kuin tähän. Tunnin päästä olen tekemässä englannin preliminääriä. Kuuntelu oli siitä toissapäivänä, se ainakin meni ihan hyvin. Parissa kohtaa olen aina hieman epävarma, kun kysymyksen asettelukin on seuraavanlainen: "Mitä John sanoo seuraavaksi?" Sehän on tuntumajuttua, varsinkin jos kyseessä on jokin ei faktoihin perustuva keskustelu. Jos John juttelee äitinsä kanssa siitä, miksi lopetti suhteensa tyttöystäväänsä, niin meikäläisen mielikuvitus kyllä kehittää kymmeniä vaihtoehtoja siihen, mitä John sanoisi seuraavaksi. Inhoan niitä, koska silloin on aseteltava mielensä muottiin, jossa on tiukat rajat, ja mietittävä, mitä 18-vuotias normi abiturientti vastaisi. Ei se mieti asiaa kaikkien asianosaisten kannalta, vaan valitsee miettimättä sen, mihin mainitut asiat parhaiten viittaavat. Onhan siinä annettu valmiit vaihtoehdot, usein kaksi niistä on hyvin samankaltaisia ja niiden ero jokseenkin häilyvä. Toisinaan niin häilyvä, että tutkintolautakunta hyväksyy kumman tahansa vastauksen. Mutta ne ovat kuitenkin harvoja tapauksia, ja se ero on vaan löydyttävä sieltä. Mun aivot taitaa hylkiä moisia hienouksia. Voisinpa laittaa tähän esimerkin, mutta miettinen sen myöhemmin.
Joo, pitää ruveta kattoon eväitä ja varustautua, jos auto ei lähdekään käyntiin (lämpötila -25) on mentävä taksilla.
Asiasta toiseen, pitäisi nyt keskittyä ihan eri asiaan kuin tähän. Tunnin päästä olen tekemässä englannin preliminääriä. Kuuntelu oli siitä toissapäivänä, se ainakin meni ihan hyvin. Parissa kohtaa olen aina hieman epävarma, kun kysymyksen asettelukin on seuraavanlainen: "Mitä John sanoo seuraavaksi?" Sehän on tuntumajuttua, varsinkin jos kyseessä on jokin ei faktoihin perustuva keskustelu. Jos John juttelee äitinsä kanssa siitä, miksi lopetti suhteensa tyttöystäväänsä, niin meikäläisen mielikuvitus kyllä kehittää kymmeniä vaihtoehtoja siihen, mitä John sanoisi seuraavaksi. Inhoan niitä, koska silloin on aseteltava mielensä muottiin, jossa on tiukat rajat, ja mietittävä, mitä 18-vuotias normi abiturientti vastaisi. Ei se mieti asiaa kaikkien asianosaisten kannalta, vaan valitsee miettimättä sen, mihin mainitut asiat parhaiten viittaavat. Onhan siinä annettu valmiit vaihtoehdot, usein kaksi niistä on hyvin samankaltaisia ja niiden ero jokseenkin häilyvä. Toisinaan niin häilyvä, että tutkintolautakunta hyväksyy kumman tahansa vastauksen. Mutta ne ovat kuitenkin harvoja tapauksia, ja se ero on vaan löydyttävä sieltä. Mun aivot taitaa hylkiä moisia hienouksia. Voisinpa laittaa tähän esimerkin, mutta miettinen sen myöhemmin.
Joo, pitää ruveta kattoon eväitä ja varustautua, jos auto ei lähdekään käyntiin (lämpötila -25) on mentävä taksilla.
keskiviikkona, helmikuuta 01, 2006
pojan koulupalaveri
Tänään sitten palaveerattiin. Kun on niin huonosti mennyt alkuvuosi, ja minä itsekseni ajattelin että mikäs ihme se on, kun mulla on kirjoitukset kohta ja luen samalla ammattitutkintoa ja he tietävät sen. Tottakai poika reagoi vähempään huomioon kotona. Tammikuu ollut kotonakin kamalaa kaaosta, kunnes tehtiin systeemissä muutosta. Nyt meillä isäntä käyttää puoli tuntia iltaisin pojan iltasatuun, ja minä tunnin päivisin hänen läksyihin - tarvitsee jatkuvaa motivointia ja ohjausta ja palautetta. Muutaman päivän jälkeen voin sanoa jo, että itsellänikin on huomattavasti mukavampaa olla, kun olen antanut hänelle huomiota ja pystynyt vielä tekemään tilanteesta rakentavan ja hyödyllisen pojan koulunkin kannalta. Kotona sujuu nyt rauhallisemmin. Sen sijaan että hoitaisi oiretta, me iskimme isännän kanssa itse tautiin. Hyvä me! :)
Mutta sitten se tämänaamuinen. Ajattelin että täytyy heitä vain muistuttaa minun tilanteestani ja kertoa, että olemme jo tarttuneet ongelmaan ja että muutamien tulevien kriisiviikkojen jälkeen tilanne helpottaa, jos ei jo aiemmin nykyisen kotikäytäntömme johdosta.
Sitten esiin marssitetaankin koulukuraattori, kouluterveydenhoitaja, koulupsykologi, vararehtori, pojan opettaja ja pojan avustaja sekä perheneuvolan edustus. Sitten vararehtori jakaa kaikille kokouksen esityslistan, herraisä, ja hyvä ettei suuni loksahda. Sitten jaetaan raportteja kahdelta eri opettajalta, avustajalta sekä iltapäiväkerhosta. Tässä katkelmia:
Oman opettajan raportista (koko tämän ensimmäisen vuoden osalta):
Ohjeiden noudattaminen välillä todella tuskallista. Vaikeuksia ymmärtää ohjetta. Ei kestä epäonnistumista. Yrittää mielistellä. Jatkuvasti hermot kireällä. Poistettu luokasta käytävään. Poistettu luokasta pientilaan. Poistettu luokasta... poistettu luokasta... poistettu luokasta... (syyt vaihtelevia). Välitunnilla heitti luokkakaveria kävyllä silmään. Kuvistunnin päätteeksi hyppäsi tuolilta luokkakaverin päälle. Tönäisi tytön välitunnilla lumikeon päältä pois. Olisi potkinut luokkakaveria, ellen olisi kerennyt väliin. Ei siedä meteliä ellei ole itse sen aiheuttaja. Iskee usein nyrkillä pöytään. Heittäytyy lattiaan ja huutaa. Pelleilyä, häirintää, laulamista tunnilla. Aamupiirit eivät onnistu vieläkään. Perusnegatiivinen asenne. Välitunnilla kiristänyt neljäsluokkalaisia, uhaten rikkoa heidän lumilinnansa, jos ei saa rahaa."
Kyllähän tuolta rivien välistä meidän poika kurkistaa. Mutta on aika kaukana siitä empaattisesta, hyväntuulisesta kaverista, joka se myös on. Mun mielestä enemmän paistaa rivien välistä opettajan asenne asiaan, yritin ilmaista huoleni aiheesta, että edellisen päivän epäonnistumiset vaikuttaisivat seuraavan päivän motivointiin - jota poika tarvitsee todella paljon. Se kuitattiin käden heilautuksella ja sanottiin että "Me ollaan ammattilaisia. Tää on meidän duuni."
Oman avustajan raportista (myös koko vuoden ajalta- katkelmia):
"Useiden pyyntöjen ja kieltojen jälkeen ei lopeta hyräilyä. Väittää matematiikan kirjan valehtelevan. Kommentoi laskutehtäviä "EI TÄTÄ VOI LASKEA" "EI TÄMMÖSTÄ LASKUA OLEKAAN". Muut oppilaat hämmästyneitä. Joulun jälkeen sanonut useasti että koulussa kidutetaan ja kaikki tuijottaa ja opettajat kiusaa. Heittelee kyniä ja kumeja."
Avustaja kirjoittaa ehkä enemmän tapauskohtaisia muistelmia päivistä. Tämän luettuani ja kokouksessa kuunneltuani jäin miettimään, miksei missään puhuta hyvistä päivistä ja hetkistä, että eikö siellä mikään onnistu. Reissuvihkokin oli syksyllä täynnä näitä juttuja, ja vasta kun pillastuin siitä niin rupesi silloin tällöin tippumaan nihkeitä "Päivä ok." -kommentteja. Taas pelottaa asennevamma poikaa kohtaan.
No kokousta johtava vararehtori lykkää seuraavan raportin kouraan, se on opettajalta. Eli poika on pienluokassa avustajan kanssa, mutta käy normaaliluokassa tietyillä tunneilla, koska kuitenkin kuuluu yleisopetukseen eikä hänellä ole älyssä mitään vikaa.
Normaaliluokan opettajan raportista:
"Poika vaatii itselleen paljon tilaa. Häiritsee muita oppilaita ja estää siten myös oman oppimisensa. Syyttää opettajaa kiusaamisesta. Muutaman viikon kuluessa ylilyönnit vähentyneet ja tilanne rauhoittunut. Työn ilo lisääntynyt. Sai silti formatiivisessä matematiikan kokeessa luokan heikoimman tuloksen. Mekaanisen lukemisen kokeessa lukee sanat suoraan ja ikätasoisesti."
Onhan tämän sävy jo positiivisempi, ja sikäli yllättävä, että kyseinen opettaja ei pidä minusta. Kuuluu siihen kategoriaan, jonka mielestä kaikki ongelmat koulussa liittyvät kasvatukseen koulun ulkopuolella. Tammikuun osaltahan se ei edes olisi ollut väärä päätelmä. Opettaja veisasi joulujuhlassa kovaa ja korkealta, ja oli selvästi sitä mieltä että äänen laatu ei ollut ratkaiseva tekijä vaan osallistuminen, ja niinpä minäkin veisasin kun satuin siinä liki olemaan. Hän ei ollut edes tervehtinyt minua tullessaan paikalle, mutta laulaessani sain palkitsevan silmäyksen ja muistin äkkiä, millaista oli olla ala-asteelainen. Juhlan päätyttyä hän tuli juttelemaan, joten liekö tuolla pienellä tapauksella ollut jotain merkitystä. Usein ihminen arvioidaan hyvin pienten asioiden perusteella.
Vaikka kyllä minua hiukan nyppii tuo "luokan heikoin tulos". Eikö siihen olisi voinut vain mainita, että tulos oli heikko, ilman kommenttia luokan tasosta? Varsinkin, kun sitä tasoa ei kuitenkaan mainittu lukemisen kokeessa, jossa poika pärjäsi.
Noniin. Sitten pääsimme viimeiseen raporttiin kokouksen esityslistan kohdassa kaksi: Koulun tilanne ja pojan päivän kulku. Raportti on iltapäiväkerhosta.
"Poika on impulsiivinen eikä hallitse hermojaan. Käytös näkyy huutamisena ja nyrkin lyömisenä pöytään. Katseet ärsyttävät häntä. Iltapäiväkodissa on yli 20 lasta. Suuressa ryhmässä toimiminen ei tunnu onnistuvan. Syksy oli huomattavasti tasaisempaa kuin alkanut vuosi. Pojan leikit ovat rajuja, mistä seuraa, että toiset lapset arastelevat leikkiä hänen kanssaan."
Tässä vaiheessa mulla on mennyt jo mielenkiinto koko asiaan. En ymmärrä kokouksen tarkoitusta, kaikki pojan ongelmat ovat olleet tiedossa kaikkien asianosaisten keskuudessa ja kaikista ongelmista on myös kotiin tiedotettu. Koulussa tiedetään minun vaikeasta keväästä ja siitä, miten herkästi poika näihin vaikeuksiin reagoi. Tunnen olevani syytettyjen penkillä, enkä ymmärrä mitä tällä kaikella ajetaan takaa. Halutaanko poika erottaa koulusta ja sitä pohjustetaan nyt? Mietin valmiiksi, miten siihen suhtautuisin. Pyhää vihaa järjestelmää kohtaan virtaa suoniini.
Ja nyt kun mietin asiaa, en saa mitään järkevää enää esille viimeisestä puolesta tunnista. Selitin mitä pystyn kotona tekemään, ja selitin mitä en pysty. Minä en repeydy joka asiaan enkä siihen suostu. Pyysin kärsivällisyyttä. Pyysin ettei poikaa kohtaan nousisi asennevammaa (ainakin yritin, sanojani en enää muista). Yritin kertoa, miten tärkeää on positiivinen palaute kaikille, eritoten pojalle, että miten paljon paremmin läksyjen teko kotona menee, jos antaa 5-10 kehua yhtä korjausehdotusta vastaan. Kysyin missä avustaja on ollut ongelmatilanteissa. Perheneuvolan edustus oli puolellani ja teki omia ehdotuksiaan miten päiviä voidaan parantaa, en kyllä niitä muista mutta olin äärimmäisen tyytyväinen heidän paikallaoloonsa ja siihen, miten he aina ovat pojan puolella.
Koulun puolesta ehdotettiin taas aamupalaa (tuhannennen kerran, hitto soikoon, he eivät ole paikalla tunkemassa sitä väkisin kurkkuun koska sitä on tuhansia kertoja yritetty). Ja ilmeisesti jonkinlaista lukujärjestyksen uudistamista. En ymmärtänyt. Tämän takia kokous? Lukujärjestyksen uusimisen takia? Istuin 45 minuuttia kuuntelemassa pojan ongelmista jotka tiedän kaikki erinomaisen hyvin jo ennestään sen takia, että opettaja saisi luvan muuttaa hänen lukujärjestystään?? Helvetin perkele. Enkä päässyt lukion matikan tunnille tämän takia, ja joudun tekemään lisätehtäviä korvatakseni poissaoloni saadakseni kurssin läpi saaketti.
Mutta sitten se tämänaamuinen. Ajattelin että täytyy heitä vain muistuttaa minun tilanteestani ja kertoa, että olemme jo tarttuneet ongelmaan ja että muutamien tulevien kriisiviikkojen jälkeen tilanne helpottaa, jos ei jo aiemmin nykyisen kotikäytäntömme johdosta.
Sitten esiin marssitetaankin koulukuraattori, kouluterveydenhoitaja, koulupsykologi, vararehtori, pojan opettaja ja pojan avustaja sekä perheneuvolan edustus. Sitten vararehtori jakaa kaikille kokouksen esityslistan, herraisä, ja hyvä ettei suuni loksahda. Sitten jaetaan raportteja kahdelta eri opettajalta, avustajalta sekä iltapäiväkerhosta. Tässä katkelmia:
Oman opettajan raportista (koko tämän ensimmäisen vuoden osalta):
Ohjeiden noudattaminen välillä todella tuskallista. Vaikeuksia ymmärtää ohjetta. Ei kestä epäonnistumista. Yrittää mielistellä. Jatkuvasti hermot kireällä. Poistettu luokasta käytävään. Poistettu luokasta pientilaan. Poistettu luokasta... poistettu luokasta... poistettu luokasta... (syyt vaihtelevia). Välitunnilla heitti luokkakaveria kävyllä silmään. Kuvistunnin päätteeksi hyppäsi tuolilta luokkakaverin päälle. Tönäisi tytön välitunnilla lumikeon päältä pois. Olisi potkinut luokkakaveria, ellen olisi kerennyt väliin. Ei siedä meteliä ellei ole itse sen aiheuttaja. Iskee usein nyrkillä pöytään. Heittäytyy lattiaan ja huutaa. Pelleilyä, häirintää, laulamista tunnilla. Aamupiirit eivät onnistu vieläkään. Perusnegatiivinen asenne. Välitunnilla kiristänyt neljäsluokkalaisia, uhaten rikkoa heidän lumilinnansa, jos ei saa rahaa."
Kyllähän tuolta rivien välistä meidän poika kurkistaa. Mutta on aika kaukana siitä empaattisesta, hyväntuulisesta kaverista, joka se myös on. Mun mielestä enemmän paistaa rivien välistä opettajan asenne asiaan, yritin ilmaista huoleni aiheesta, että edellisen päivän epäonnistumiset vaikuttaisivat seuraavan päivän motivointiin - jota poika tarvitsee todella paljon. Se kuitattiin käden heilautuksella ja sanottiin että "Me ollaan ammattilaisia. Tää on meidän duuni."
Oman avustajan raportista (myös koko vuoden ajalta- katkelmia):
"Useiden pyyntöjen ja kieltojen jälkeen ei lopeta hyräilyä. Väittää matematiikan kirjan valehtelevan. Kommentoi laskutehtäviä "EI TÄTÄ VOI LASKEA" "EI TÄMMÖSTÄ LASKUA OLEKAAN". Muut oppilaat hämmästyneitä. Joulun jälkeen sanonut useasti että koulussa kidutetaan ja kaikki tuijottaa ja opettajat kiusaa. Heittelee kyniä ja kumeja."
Avustaja kirjoittaa ehkä enemmän tapauskohtaisia muistelmia päivistä. Tämän luettuani ja kokouksessa kuunneltuani jäin miettimään, miksei missään puhuta hyvistä päivistä ja hetkistä, että eikö siellä mikään onnistu. Reissuvihkokin oli syksyllä täynnä näitä juttuja, ja vasta kun pillastuin siitä niin rupesi silloin tällöin tippumaan nihkeitä "Päivä ok." -kommentteja. Taas pelottaa asennevamma poikaa kohtaan.
No kokousta johtava vararehtori lykkää seuraavan raportin kouraan, se on opettajalta. Eli poika on pienluokassa avustajan kanssa, mutta käy normaaliluokassa tietyillä tunneilla, koska kuitenkin kuuluu yleisopetukseen eikä hänellä ole älyssä mitään vikaa.
Normaaliluokan opettajan raportista:
"Poika vaatii itselleen paljon tilaa. Häiritsee muita oppilaita ja estää siten myös oman oppimisensa. Syyttää opettajaa kiusaamisesta. Muutaman viikon kuluessa ylilyönnit vähentyneet ja tilanne rauhoittunut. Työn ilo lisääntynyt. Sai silti formatiivisessä matematiikan kokeessa luokan heikoimman tuloksen. Mekaanisen lukemisen kokeessa lukee sanat suoraan ja ikätasoisesti."
Onhan tämän sävy jo positiivisempi, ja sikäli yllättävä, että kyseinen opettaja ei pidä minusta. Kuuluu siihen kategoriaan, jonka mielestä kaikki ongelmat koulussa liittyvät kasvatukseen koulun ulkopuolella. Tammikuun osaltahan se ei edes olisi ollut väärä päätelmä. Opettaja veisasi joulujuhlassa kovaa ja korkealta, ja oli selvästi sitä mieltä että äänen laatu ei ollut ratkaiseva tekijä vaan osallistuminen, ja niinpä minäkin veisasin kun satuin siinä liki olemaan. Hän ei ollut edes tervehtinyt minua tullessaan paikalle, mutta laulaessani sain palkitsevan silmäyksen ja muistin äkkiä, millaista oli olla ala-asteelainen. Juhlan päätyttyä hän tuli juttelemaan, joten liekö tuolla pienellä tapauksella ollut jotain merkitystä. Usein ihminen arvioidaan hyvin pienten asioiden perusteella.
Vaikka kyllä minua hiukan nyppii tuo "luokan heikoin tulos". Eikö siihen olisi voinut vain mainita, että tulos oli heikko, ilman kommenttia luokan tasosta? Varsinkin, kun sitä tasoa ei kuitenkaan mainittu lukemisen kokeessa, jossa poika pärjäsi.
Noniin. Sitten pääsimme viimeiseen raporttiin kokouksen esityslistan kohdassa kaksi: Koulun tilanne ja pojan päivän kulku. Raportti on iltapäiväkerhosta.
"Poika on impulsiivinen eikä hallitse hermojaan. Käytös näkyy huutamisena ja nyrkin lyömisenä pöytään. Katseet ärsyttävät häntä. Iltapäiväkodissa on yli 20 lasta. Suuressa ryhmässä toimiminen ei tunnu onnistuvan. Syksy oli huomattavasti tasaisempaa kuin alkanut vuosi. Pojan leikit ovat rajuja, mistä seuraa, että toiset lapset arastelevat leikkiä hänen kanssaan."
Tässä vaiheessa mulla on mennyt jo mielenkiinto koko asiaan. En ymmärrä kokouksen tarkoitusta, kaikki pojan ongelmat ovat olleet tiedossa kaikkien asianosaisten keskuudessa ja kaikista ongelmista on myös kotiin tiedotettu. Koulussa tiedetään minun vaikeasta keväästä ja siitä, miten herkästi poika näihin vaikeuksiin reagoi. Tunnen olevani syytettyjen penkillä, enkä ymmärrä mitä tällä kaikella ajetaan takaa. Halutaanko poika erottaa koulusta ja sitä pohjustetaan nyt? Mietin valmiiksi, miten siihen suhtautuisin. Pyhää vihaa järjestelmää kohtaan virtaa suoniini.
Ja nyt kun mietin asiaa, en saa mitään järkevää enää esille viimeisestä puolesta tunnista. Selitin mitä pystyn kotona tekemään, ja selitin mitä en pysty. Minä en repeydy joka asiaan enkä siihen suostu. Pyysin kärsivällisyyttä. Pyysin ettei poikaa kohtaan nousisi asennevammaa (ainakin yritin, sanojani en enää muista). Yritin kertoa, miten tärkeää on positiivinen palaute kaikille, eritoten pojalle, että miten paljon paremmin läksyjen teko kotona menee, jos antaa 5-10 kehua yhtä korjausehdotusta vastaan. Kysyin missä avustaja on ollut ongelmatilanteissa. Perheneuvolan edustus oli puolellani ja teki omia ehdotuksiaan miten päiviä voidaan parantaa, en kyllä niitä muista mutta olin äärimmäisen tyytyväinen heidän paikallaoloonsa ja siihen, miten he aina ovat pojan puolella.
Koulun puolesta ehdotettiin taas aamupalaa (tuhannennen kerran, hitto soikoon, he eivät ole paikalla tunkemassa sitä väkisin kurkkuun koska sitä on tuhansia kertoja yritetty). Ja ilmeisesti jonkinlaista lukujärjestyksen uudistamista. En ymmärtänyt. Tämän takia kokous? Lukujärjestyksen uusimisen takia? Istuin 45 minuuttia kuuntelemassa pojan ongelmista jotka tiedän kaikki erinomaisen hyvin jo ennestään sen takia, että opettaja saisi luvan muuttaa hänen lukujärjestystään?? Helvetin perkele. Enkä päässyt lukion matikan tunnille tämän takia, ja joudun tekemään lisätehtäviä korvatakseni poissaoloni saadakseni kurssin läpi saaketti.



