(päähän)pistoja

Minä lyhyesti: 29-vuotias nainen. Valmistuin yo-laborantiksi 2.6.2006 - tällä hetkellä sijaisena terveyskeskus-laboratoriossa. Perheeseen kuuluu lisäkseni mies, 9v. poika ja kissa. Poika on diagnosoitu ADHD-lapseksi. Olen aktiivinen käsitöiden tekijä, aapelipelaaja sekä kirjoittaja - dekkaria ja lastenkirjoja pukkaa! Blogin nimi tulee paitsi ristipistotöistä, myös muista hullutuksista. ;)

sunnuntaina, huhtikuuta 30, 2006

Näin vappuaattona olen sallinut itseni muistella Henri Santeria. Hän kuoli 11 vuotta sitten vappuaattona, sovitellessaan nuorten kärhämää ja sai siinä tuoksinassa puukosta. Fileerausveitsi osui suoraan vasempaan kammioon eikä mitään ollut tehtävissä sen jälkeen. Henri kuoli 18-vuotiaana.

Muistan loppuikäni sen kadun pituuden, jota juoksin. Oikeasti etäisyyttä oli sata metriä, mutta sitä olisi voinut olla kilometritolkulla. Minä en halunnut nähdä sitä mikä odotti. Minä en halunnut tietää sitä, minkä jo tiesin. Ja kaiken yhtäkkisen kylmyyden keskellä minä toimin täysin asiallisesti ja järkevästi. Minusta tuli se kylmyys. Se on hirvittävä tunne.

Muistan loppuikäni Henri Santerin. Hänen valloittavuutensa ja ujoutensa. Kömpelyytensä tyttöjen kanssa, lojaalisuutensa kavereidensa kanssa, harvoin puhkeavan mutta puhjetessaan kerrassaan mainion huumorinsa. Hänen mukanaan kaatui lupaava nuorisobändi ja ainakin kahden muun nuoren tulevaisuus - parhaan ystävän menetyksestä ei selvitty kovin helposti, jos sitten ollenkaan.

Tänään muistelen sinua, ja meitä. Kuutta kaverusta ja yhteisiä kommelluksia. Nyt, niin monen vuoden jälkeen, olen nähnyt miten hiljainen diplomaattisuutesi ja aina oikeaan aikaan iskevä huumorisi oli liima, joka meidät piti kasassa, ryhmänä. Meistä ei ollut mihinkään lähtösi jälkeen. Suhteet katkesivat, ystävät erosivat, ryhmä hajosi. Emme osanneet tukea toisiamme emmekä löytäneet sitä sisäistä harmoniaa uudelleen.

Sinulla oli leveä hymy ja pyöreät silmälasit. Olit pitempi kuin kukaan meistä. Käytit aina mustia farkkuja. Kätesi oli munakaspannun kokoinen, ja liikkeesi aina vähän kömpelöitä, et ehtinyt opetella pituuteesi ja kokoosi. Mutta olit aina hellä. Koskaan ei kätesi kohonnut iskeäkseen tai satuttaakseen. Koskaan et tahallasi loukannut ketään. Ja kun kuolit, takataskustasi löytyi minun kirjeeni.

sunnuntaina, huhtikuuta 23, 2006

Pojan synttärijuhlat olivat tänään. Pakollinen kevätsiivous siis myös - koko viikonloppu siivottiin ja murehdittiin - meillä kun ei yleensä mahdu edes kävelemään kuin niille raivatuilla poluilla rojujen seassa. Ainoa päivä vuodessa, kun meille tulee väkeä enemmän, ja vielä useimmiten sellaista väkeä, jotka välittävät siisteydestä. Parhaat tuttavamme toki kestävät siivoamattomuutemme, mutta veljeni vaimoineen ja lapsineen yleensä heittävät kipeimmät kommentit - sekä pojan biologinen isä. Jälkimmäisellä on tietenkin oma syynsä katkeruuteen, vaikka itse aiheuttikin eromme yli seitsemän vuotta sitten.

Tällä kertaa kutsuin myös pojan isän nykyisen naisystävän, ensinnäkin siitä syystä että kyseessä on ensimmäinen vakava ja jo pitkään kestänyt suhde eromme jälkeen, ja toisekseen siitä syystä että olen sellainen - näen ihmisen, näen tarpeen tulla hyväksytyksi, ja teen sen minkä voin. Ja tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa, etten tehnyt virhettä, vaikka näinkin siitä painajaista. Kyseinen nainen tuntui lämminhenkiseltä, ujolta, sisäisesti kauniilta ihmiseltä. Juuri sellaiselta, jonka kyseinen mies tarvitsee ollakseen eheä. Sellainen jollainen minä olin. Toivon sydämestäni, ettei äijä pilaa toista mahdollisuuttaan onneen. Olin poimivinani siihen viitteitä heidän kanssakäymisestään, mutta voin hyvin olla väärässä, sillä sen miehen kanssa ei voi olla varma mistään, ja toisekseen hänen kanssaan ollessaan on oltava rakastunut siihen arvaamattomuuteen. Kyllä hän kuitenkin osoitti myös hellyyttä, tosin hyvin hienovaraisesti enkä voi olla varma, oliko se osoitettu minulle piikkinä vai ei, mutta mitä se minulle kuuluu? En sitä piikkinä ottanut, joten se siitä.

Joka tapauksessa nykyinen avomieheni ja sulhaseni tuntuu enemmän pojan isältä, enkä kadu sitäkään ratkaisua. Täydellistä roolimallia ei ole, enkä edes sellaista hakisi vaikka voisin. Miehen täytyy voida tehdä virheitä, tärkeintä on se, miten ne virheet hoidetaan.

Sisarukseni eivät tulleet juhlaan, kukaan kolmesta (neljästä, jos lasketaan se, jota ei lasketa). Heidän kuudesta lapsestaankaan ei siis tullut kukaan. Olen äärimmäisen pettynyt. Veljeni perhe sentään ilmoitti, että he ovat sairaana. Voinen siis sanoa, että luojan kiitos eivät tulleet. Sekin on nimittäin koettu, eikä juhlien jälkeinen aika ollut sen jälkeen juhlaa kenellekään. Toisen siskoni perhe ilmoitti, että ovat Saksassa kendo-leirillä. Mitä hittoa? Eivät voineet ilmoittaa yhtään aikaisemmin, että eivät ole tulossa? Minä leivon ja valmistan ja häärään heidän viisihenkiselle perheelleen syötävää ja juotavaa, ihan turhaan. Toinen siskoni soitti ja kysyi, voisinko leikata hänen tukkansa. Sanoin joo, mutta en tänään kun on pojan juhla. Aijaa, oli vastaus. Olinkin unohtanut sen ihan kokonaan. Soitti sitten tunnin päästä ettei tule ollenkaan. Se ei harmita niin, kun hänen kanssaan olimme sirkuksessa ja juhlimme jo silloin. Hän myös tekee erittäin vaativaa vuorotyötä eikä hänen miehensä ole koskaan osallistunut mihinkään sukumme toimintaan, joten en pahastunut.

Muutoin juhla oli yllättävän mieto kokemus. Isännän kautta sain siitä enemmän irti, niin kuin aina, koska näen läheiset ihmiseni niin eri tavalla kuin hän uudempana tuttavana. Meni kivuttomasti ohi, tai no se on vale, koska jalkojani särkee, mutta henkisellä tasolla jo paljon paljon paremmin. Entisenä "anonyyminä" paniikkihäiriöisenä voin turvallisesti sanoa niin.

Vanhempani olivat kultaisia kuten aina. Luokkakaverini toi mahtavan lahjan ja pojan luokkakaverit sekä pihakaverit omat tunnelmansa tullessaan. Pojan kummitäti toi kirjeen, jossa lupasi kahdenkeskistä kanssakäymistä. Toivon sen pitävän, ettei käy niin kuin jouluna, kun puhe oli sibeliuksesta ja hänen sävellyksiensä kuuntelemista, syntymätalossa käymisestä ja sen sellaisesta (poika itse niitä toivoi, muttei ole vielä kokenut). Kummitäti on muutoin varsinkin minulle hyvin rakas ja tuo paljon iloa elämääni, mutta soisin sen ilon ulottuvaan myös poikaani.

Mitäs vielä jättäisin aikakirjoihin...pojan isän puoleiset vanhemmat lähettivät postipaketin kuten aina, tänä vuonna siellä oli pelkkiä vaatteita. Minun näkövinkkelistä se on hyvä lahja, mutta poika olisi innostunut enemmän mistä tahansa kolme euroa maksavasta kapineesta joita myydään jokaisessa elintarvikekaupassa. Muutenkin kaikki "tuki" tai "yhteisöllisyys" siitä suunnasta on suoraan sanottuna seppeestä - siitä suunnasta kun kuuluu yleensä yhtään mitään tasan jouluna ja synttärinä. Mutta sentään silloin, täytyy olla siitä kiitollinen. Vaikka silloin, kun olin yksinhuoltaja, olisin todella tarvinnut tukea. Enkä tiedä, voinko koskaan antaa anteeksi niille ihmisille, jotka eivät silloin tulleet tuekseni. Se on sellainen tykyttävä arpi minussa. Kun en puhu siitä ajasta, en koskaan, kenellekään.

keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2006

Aikamoista säätä pitänyt tänään. Kovasti odottelin kevätukkosta, mutta eihän se tietenkään päälle tullut. 20 km päässä oli kuulemma tullut peukalonpään kokoisia rakeita, mutten mie niitäkään sitten nähnyt. Mahtavan synkkä taivas oli tosin. Tulisipa kunnon ukkoskesä.

Ostettiin pojalle lahjaksi Lord of the Rings: the Thrid Age -pleikkapeli. Aloitin sitten itsekin pelaamaan sitä ja olen ihan koukuttunut. Aina kun poika lähtee ulos, niin mie hyökkään pleikalle pelamaan sitä :D
Spell Force:a odotellessa. :)

Kovin raskaita työpäiviä nyt ollut. En ole varmaan ihan toipunut flunssasta, kun puolessavälissä päivää olen jo ihan naatti. Jalkoja särkee. Mukavaa lukea itselleen uusi ammatti, jottei tarvitsisi tehdä seisomatyötä - kukkua, miehän sohlaan niinkuin ennenki. Ehkä mie en osaa tehdä työtä rauhallisesti vaan koko ajan pitää tehdätehdätehdä. No, jos se sijaisuus nyt varmistuisi niin uskaltaisi kai pitää taukojakin. Mutta kun sisällä on sellainen tarve tehdä työnsä kunnolla, tai ei oikeastaan kunnolla, vaan niin hyvin kuin pystyy. Ja mun paras on parempaa kuin kunnolla.

maanantaina, huhtikuuta 17, 2006

Lisäksi sirkuksessa oli atleetti, eli semmoinen älyttömän timmi äijä joka temppuili yhden käden varassa vääntäen itsestään herra nähköön vaikka minkälaisia variaatioita. Katselihan sitä.. :)

Lopuksi oli vielä akrobaattiesitys, josta myöskään en saanut minkäänlaista kuvaa. Siinä kävi silleen, että kaksi niistä esiintyjistä tippui. Se oli vähän noloa, kun kyseessä kuitenkin oli päätösnumero. Mutta eipä tuo menoa haitannut, ainakin tippuivat tyylillä ja tajusivat siinäkin tehdä kaikenmoisia voltteja ja kiemuroita. Lapset vieressäni päästivät sellaisen pelästyneen sisäänvetohengitysäänen, kun tipahtivat. Olivat niin mukana esityksessä :) vaikka kaipa sellainen minultakin pääsi. Toinen mokoma pääsi yhdessä pelle-esityksessä, kun siinä oli ase, enkä kai vaan ajatellut että sitä missään vaiheessa laukaistaisiin. Ja sitten pamahti ihan sairaan lujaa.

Vaikka liput olivat todella kalliit, niin ainakin oltiin kohtuu hyvillä paikoilla ja esitys oli nautittava. Saa nähdä, koska pääsee uudestaan. Silloin tahdon kyllä aitiopaikan.






Lopuksi pari huonoa kuvaa pelleistä, jotka esittivät aina kaikkien esitysten välillä jotakin. Kyllä niitä sai nauraa vedet silmissä, hyvänen aika. Muutenkin olen kyllä fyysisen huumorin ystävä, sellaisen siis mikä ei vaadi selittämistä eikä edes sanoja.


Nämä olivat ainakin siskontytön mielestä kaikkein kivoimpia, koska tuo nainen oli kuin prinsessa. Hepat osasivat hienosti laskea jaloillaan ja liikkua ketterästi pienellä estradilla ja kun toisella oli vielä nuo kärryt. Heillä oli myös neljä vinttikoiraa, jotka hyppivät hevosten lomassa ja toistensa yli ja ohi. Aika kiva numero.


Kissanainen. Tästä me kissaihmiset tykättiin kovasti. Tietäen, miten vaikeata on kissoja opettaa tekemään yhtään mitään. Oli melkoisen notkea tyttönen, ja kun se siinä pyöräytteli itseään hitaasti ympäri, niin kissa kulki kehon päällä kuin hamsteri juoksupyörässä. Kissat käyttivät häntä kiipeilytelineenä - ja pienestä taskusta tyttö antoi niille jotain makupaloja. Mitäköhän ne oli? Saisikohan meidän Nappiksen tekemään muuta kuin juoksemaan karkuun, jos heitän kuperkeikan? :D


Väliaika. Ostin kersoille tuommotteet "hyrrät". Niissä on erivärisiä valoja, jotka pyörivät vinhaa vauhtia - tietenkään se ei näy kuvassa.
Pojasta muuten näkyy, että se on ollut kipeenä. Ihan tummat silmänalusetkin.


Tämä oli espanjalainen nuorallakävelijä, joka onnistui kyllä yli odotusten eteen- ja taaksepäin kiertyvissä volteissaan ja muissa tempuissaan.


Tässä on merileijona. Se sai sellaiset aplodit että sali raikui. Kuulimme myös, miten merileijona on saanut nimensä - sen murina on aivan autenttinen maanläheisemmän lajiveljensä kanssa. Se kannatteli tuota naikkosta nokkansa päällä, ja osasi myös yhdellä "kädellä" seisonnan. Mahtava eläin :) pidin varsinkin siitä, kun se töni tuota miestä. Tottakai se kuului numeroon, mutta silti :)


Taikatulet - taisi olla esityksen nimi. Yksi, josta nautin eniten - mahtavaa katsella tulikuvioita pimeässä salissa. Tytöt kyllä tekivät sellaisia temppuja, ettei voinut kuin ihmetellä miten ne pienet hamoset eivät syttyneet palamaan.

Nämä kaksi esittivät oikein kauniin, eteerisen numeron, johon kuului lähinnä ilmassa roikkuen pyörävanteella taiteileminen. Naiselle kiinnitettiin turvavaijeri. Poika huusi: "Huijausta! Niillä on narut!" Minä sitten selittämään että ei ne narut tee muuta kuin estää sen, että jos tipahtaa vanteelta niin ei mätkähdä maahan asti. Jeejee:)

Jopa onnistui kuva :(
Kyseessä oli 16-vuotias poika, joka teki maailmanennätyksen pallottelemalla 11 pallolla. Oli meinaan ihme ikiliikkuja tämä kaveri, tuli vähän meidän poika mieleen. Mihin kaikkeen sitä pystyy, kun energia ohjataan johonkin rakentavaan?


Tässä on nyt se raha. Vähän epäselväksi jäi kuva.


Meidän poika ja siskontyttö - hieman intsinä tulevasta. :)
Olipas sirkuksessa mukavaa. Kämmenet hellinä hurjasta taputuksesta ja hymyssä suin lähdettiin pois, oli kyllä hieno elämys. Eihän se tietenkään ole samaa kuin Cirque du Soleil:n esitykset, joita telkkarista on suu ihastuksesta ammollaan katsottu, mutta hienoa silti.

Ennen sisällepääsyä kuunneltiin posetiivimusiikkia ja ostettiin kojusta hattara ja ohjelmalehtinen. Sitten lyötiin pojalle oma raha, se sai itse mojauttaa lekalla kuvion sellaiseen metalliläpykkään. Vaikka nyt kun ajattelen jälkeenpäin, olikohan se silmänkääntötemppu? No mitäpä tuosta, mukavaa oli ja poika oli pollea kun oli osannut lyödä niin hienosti rahan itselleen. :) Koetan saada tähän väliin jonkun kuvan.

sunnuntaina, huhtikuuta 16, 2006

Poika täyttää tänään 8 vuotta! Muistan kyseisen päivän 8 vuotta sitten kuin se olisi eilinen. En kuitenkaan tahdo ajatella sitä, mutta tällaisena päivänä on mukava ottaa albumit esiin ja muistella muita päiviä kahdeksan vuoden varrella. Juhlat jouduimme siirtämään ensi viikkoon, kun ollaan oltu tämä viikko niin flunssan kourissa. Ei tee mieli leipoa flunssaisena enkä usko että kenenkään tekisi mieli syödä niitä.
Jotain oli kuitenkin keksittävä, koska juhlapäivä kuitenkin on. Eilen vietiin poika kiinalaiseen ravintolaan syömään. Hän ei ole ennen ollut ihan oikeassa ravintolassa. Kaikki oli tietysti ihmetystä täynnä, mutta reissu meni tosi hyvin, vaikka jätettiin lääkitys väliin. Toki paikallaanpysyminen tuotti ongelmia ja hiljaa oleminen eritoten, mutta sellaistahan se on kaikilla lapsilla. Poika on ilmiselvästi kuitenkin edistynyt, kun näinkin hyvin kyettiin julkisella paikalla olemaan.

Olihan siinä tietysti hänelle ominaisia juttuja. Esimerkiksi joka kerta kun tarjoilija saapui pöytäämme, poika lateli juttujaan tyyliin:
"Ootsä ollu Kiinassa?!"
"Mä haluaisin mennä Kiinaan kun mä oon ninja!"
"Tiesitsä että nää teidän seinät on onttoja, kun näihin kopauttelee niin näistä tulee ihan erilainen ääni kuin muista seinistä?"
"Voisitsä opettaa miten näillä kepeillä syödään?"

Tarjoilija-parka ei osannut kovin hyvin suomea, ja vilkuili hädissään minuun että selittäisin mitä poika tarkoittaa. Hauskaa :)

Tänään sitten mennään sirkukseen. Finlandia-sirkus aloittaa sopivasti 30v-juhlakiertueensa meidän kotikaupungista, joten sinne olisi tarkoitus päästä. Kohta lähden ostamaan lippuja viiden näytökseen - toivottavasti niitä vielä on jäljellä.

perjantaina, huhtikuuta 14, 2006

Tänään puhuttiin isännän kanssa. Kerrankin sain muutakin osviittaa kuin päännyökäytyksiä. Muutenkin aamulla on aina asiat paremmin ja mieli hellempi. Minä näin kovin hyvin meidän hyvät hetket jonossa ja sen, miksi näin pitkälle on tultu. Yhteistä elämää pian viisi vuotta takana. Monet positiiviset asiat kolahtaa hyvin yhteen, ja nekin mitkä nyt koen negatiivisiksi, vaativat oikeat olosuhteet muuttuakseen positiivisiksi. No joo, voihan se olla selittelemistä. Mutta vaikka niin, ei se ole huono asia. Minun tarvitsee tietää että teen kaikkeni. Jos en tee, saatan hukata jotakin, jota en koskaan saa takaisin.

Koska joka tapauksessa joudumme kesällä asumaan erossa minun työsuhteeni vuoksi, sovimme niin, että katsomme miten se sujuu. Ja jos sille tuntuu, niin muutamme syksyllä erilleen. Se ei tarkoita suhteen loppumista, vaan sitä että haemme sille uutta alkua. Ehkä siitä saamme uutta potkua. Poika on kymmenen vuoden päästä täysi-ikäinen, ja muutenkin pojan kasvaessa minun vaateeni mieheltä muuttuvat. Minä en tahdo enempää lapsia. Tai oikeastaan se on vale. Haluan seitsemän lasta, mutta tiedostan, etten tule heitä koskaan saamaan, ja olen yritän vielä hyväksyä sen. Vielä vuosi, niin en ehkä enää edes ottaisi asiaa puheeksi. Haluan uran kirjoittajana, ja haluan tasapainoisen parisuhteen. Molemmat sulkevat pois lisääntymisen. Jo nyt olen tehnyt valintoja, jotka ovat oikeita perheen ja lapsen kannalta, mutta sulkevat pois sen, mitä itse tahdon tehdä. Voin sieluni silmin nähdä itseni mummona, lapsia ympärilläni solkenaan, tai tätinä, sillä rakastan lapsia. (Ja tätinä olen useasti saanut itseäni toteuttaa, siitä kiitos sisaruksilleni - teillä on ihania lapsia!) Mutta minun psyykeni ei kestäisi toista ongelmaista omaa lasta. Tiedän senkin.

Joka tapauksessa välillämme on monta kipeää asiaa. Ne eivät puhumatta parane, ja jotkin niistä eivät parane puhumallakaan. Silloin on saatava lohtua, sellaista tuomitsematonta, hyväksyvää, anteeksiantavaa lohtua. Se voi olla kädestä kiinni pitämistä, toisen olkaan nojaamista, hiusten silittämistä, sanoja, nyökkäyksiä oikeissa kohdissa, silmäniskuja, hymyjä, halauksia. Jos me emme löydä sitä yhdessä, toivon todella, että löydämme sen jostain. Koska uskon, että jokainen ihminen on kykeneväinen sellaista läheisyyttä antamaan, viattomastikin. Kun kurottaa kätensä toista kohti, saa kaksi kättä takaisin.

torstaina, huhtikuuta 13, 2006

Sain jälleen deja vú -ilmiön. Tai en ole varma, miksi niitä kutsutaan. Ilmiö sinänsä ilmeisesti tarkoittaa sitä, kun kokee jotain, jonka on kokenut aiemmin. (Matrix-kissa). Minun tapauksessa nämä hetket ovat niitä, jolloin tiedän nähneeni ne unessa aiemmin, ja niitä on tullut aina. Muistan ensimmäisen silloin, kun olin seitsenvuotias, mutta niitä on ollut aina.

Kun olin seitsemän, tuona kesänä meillä oli viimein TV. Sitä oli odotettu pitkään, muistan sen. En ole koskaan kyseenalaistanut sitä, miksei meillä ollut TV:tä aiemmin, sitä ei vain ollut, kuten monia muitakaan "ylellisyystavaroita". Isä piti jo silloin länkkäreistä, on pitänyt niistä aina. Sisarukset olivat kuka missäkin kaverillaan, ja äiti ompeli keittiössä. Kun elokuva alkoi, sanoin isälle: "Tämä elokuva päättyy tähän saman tilanteeseen: tuo sama sheriffi kävelee pitkin tuota tietä, mutta lopussa sitä ammutaan selkään." Isä ilmeisesti tajusi minun olevan sohvalla hereillä ja hätisti omaan sänkyyni nukkumaan. Aamupalalla isä kysyi, mistä olin tiennyt miten leffa päättyi. Kukaan ei uskonut, kun sanoin nähneeni siitä unta, ja muistan olleeni itse yhtä hämmästynyt siitä, että uneni osui oikeaan.

Ehkä tämä hieman selventää sitä, miksi unet ovat minulle merkityksekkäitä. Ne antavat minulle paljon. Joskus muistan uneni etukäteen, jopa niin tarkkaan, että kirjoitan ne ylös. Jotkut niistä toteutuvat. Eivät suinkaan kaikki. Enkä todellakaan muista kaikkia uniani. Mutta kun tilanne tulee eteen, jolloin tiedän nähneeni siitä unta, tuntuu lähinnä turhauttavalta. En ole kyennyt muuttamaan mitään, hyvää enkä pahaa. On vain tie, jota minun on määrä kulkea. Ja tiet, joita toisten on määrä kulkea. Ehkä valinnanvaramme rajoittuu siihen, minkälaisiksi tulemme määrättyjen tapahtumien tapahduttua. Ehkä kaikki merkityksellinen kulminoituu siihen, mitä annamme itsemme ajatella ja tuntea. Sehän meidät kuitenkin loppujen lopuksi määrittelee ihmisinä.

Anyways, kuten Al Swearengen osuvasti ilmaisi taannoin deadwoodissa pulistuaan menneisyydestään, uneni vuosia sitten käsitteli tämäniltaista hetkeä, jolloin poikani oli tietokoneella, minä katsoin lost:ia kipeänä sohvalla ja isäntä ryyppäsi mp3-soitin korvillaan makkarissa. Ja koen yhtäkkiä, etten rakasta. Vielä nytkin, kun kirjoitan siitä, se tuntuu mahdottomalta. Minä lupauduin tälle miehelle loppuiäkseni, vaikkemme naimisiin menneetkään. Se sitoutuminen oli silti yhtä vakavissaan tehty. Vaikka muistoissani häälyikin (ja häälyy edelleen) mies, joka nyt on jo kuollut, tein tietoisen valinnan ja annoin itseni rakastua häneen. Ja annoin kaikkeni, jotta se rakkaus kantaisi meidät läpi tämän maallisen elämän. Niinhän minä teen, aina, kun en osaa luovuttaa. Annan itseni ihan kokonaan. Ja nyt, ihan ensimmäistä kertaa elämässäni, tuntui sille kuin olisi pakko luovuttaa. Minä en saa tätä yksin toimimaan. Ja olen tiennyt sen jo pitkään.

Minulle ei riitä se, että sanotaan asioita. Sanojen täytyy tulla todeksi tekojen kautta. Myöskään pelkät teot eivät riitä, vaan asiat täytyy kyetä ilmaisemaan myös sanoin. Se on standardi, josta en voi luopua. En sitten millään, en kenenkään hyväksi. Ja vaikka se näin ehkä kuulostaa pieneltä, se kuitenkin kattaa niin monta asiaa, jotka arjessa tulevat vastaan.

Ja unia, niitähän minä olen nähnyt. Kyseinen mies ei ole kuollut, mutta edustaa minulle jossain määrin sellaista ymmärrystä, jota en ole aiemmin kohdannut. Siinä ei välttämättä ole sen enempää. Vaikka näin siinä sen vielä hetki sitten, hetki on nyt mennyt. Totuus makaa raakana edessäni. Saattaahan olla, että päädymme yhteen. Mutta eivät uneni sitä takaa, eivätkä sitäkään, millaista elo olisi, vaikka kuinka näkisin toisen ihmisen ytimeen. Valinnat ovat silti omiamme.



Nyt minun pitäisi viimeistään ottaa asiat puheeksi isännän kanssa. Kaikki aikaisemmat yritykset keskustella ovat menneet siten, että minä puhun ja hän kuuntelee, ja lopulta en ole varma onko hän kuullut sanaakaan.
Ja kuitenkin mietin, onko jotain, mitä en ole yrittänyt? Älkääkä sanoko, että 'dream of it'.

tiistaina, huhtikuuta 11, 2006

Babylon 5:ssa centauri Mollari sanoo: "Minun kenkäni puristavat. Mutta ei se haittaa, sillä olen unohtanut miten tanssitaan." Eikä suostu selittämään Vir:ille mitä tarkoittaa. Minä ymmärrän kyseisen lausahduksen erittäin hyvin - toki sen voi asiayhteydestään irrotettuna käsittää monellakin tapaa.

Itse sanoisin:
"Minun kenkäni puristavat, mutta se ei haitannut, sillä olin unohtanut miten tanssitaan. Nyt kun muistan sen, ne puristavat yhä enemmän."


Liittyneekö tämä ajatukseni, johon heräsin kolmelta yöllä tuntien pakottavaa tarvetta rakastella hitaasti tuntitolkulla, viimeaikaisiin uniini? Hyvinkin mahdollista, sanoisin. Unet vaihtelevat suuresti sisällöltään, toiset ovat kiinni tässä ajassa, toiset menneessä, toiset tulevassa. Mutta se sama mies on siellä aina. Toisinaan ne ovat niin eroottisesti latautuneita, etten saa unta enää herättyäni keskellä yötä. Toisinaan ne ovat niin kauniita, niin täydellisiä, että herään itkuuni. Shakespeare sisälläni kirjoittaisi kaiken onnettomasta rakkaudestani näytelmäksi, sonetiksi, tai edes runoksi. Mutta minä vain säilön ja vaalin ajatustani. Pidän sitä pankissa. En tahdo käsitellä sitä. Jos otan tunteen kynääni, painan sen ruutulehtiööni, tiivistän sanoiksi, se siirtyy niihin. Ja juuri nyt, vielä nyt, tahdon muistaa, miten tanssitaan - vaikka se sattuu.

maanantaina, huhtikuuta 10, 2006

Sain puhelun pankista.
"Oletteko tyytyväinen korttiominaisuuksiinne? Kiinnostaisiko teitä lisäominaisuudet, kuten luotto- tai maksupalvelut?"
"Joo en mie tiiä kun ei oo tuloja paljoakaan kun oon opiskelija."
"Teillä on kuitenkin jonkin verran tuloja, teette työtä opiskelun ohessa?"
"No kun en tee."
"Ahaa, siis tarkoititte opintotukea ja sen sellaisia tukimuotoja."
"Juuri näin."
"Opiskeletteko ammattikorkeassa vai yliopistossa?"
"Ammattikoulussa."
"Ahaa, no sitten eivät nuo opiskelupisteetkään riitä. Onko opintoja paljon jäljellä?"

Tässä vaiheessa tunsin itseni jo aika pieneksi. Väitin etten valmistu vielä vähään aikaan ja lupasin ottaa ihan oma-aloitteisesti yhteyttä jos kaipaan korttimuutoksia. Höh. Kuvittelenko vain vai eikö ammattiin kouluttautumista juurikaan kunnioiteta?

*

Tänään olen sairaslomalla. Poikakulta on kuumeessa. On sitä minullakin kurkku kipeä ja kaipaisin lepoa ja hellyyttä ja hoivaa.

Olin viikonlopun mökillä kouluporukan kanssa. Oli kyllä älyttömän hauska reissu, enpä oo nauranut taas pitkään aikaan niin paljon. Ja mukavaa sellainen mutkattomuus, ollaan vaan ja hengaillaan eikä ole tarvetta vaikuttaa tai vaikuttua. Rentouduin hyvin. No sitten kotiinpaluu olikin aika rankka, poika oli kipeenä ja isäntä aika myrtsinä - "et oo soittanu tai viestittäny kertaakaan! ja oisit voinu tulla vähän aiemmin kotiin!" No, kaipa tuo tarkoitti että sillä oli ollut ikävä.

Nyt sitten odotellaan pojan kanssa sitä töistä kotiin. Ollaan maattu koko päivä. Mulla ei ole ollut kuumetta mutta mistä tämä kurkkukipu tuli? Lupailee huonoa. Mahtoiko viikonlopun alkoholiannosten määrässä olla jotain vikaa, vai poltinko kurkkuni valkosipulitomaattikastikkeessa marinoiduilla perunoilla ja rosvopaistilla? Ainakin olen kuulemma tuoksunut tosi hyvälle...