Sain jälleen deja vú -ilmiön. Tai en ole varma, miksi niitä kutsutaan. Ilmiö sinänsä ilmeisesti tarkoittaa sitä, kun kokee jotain, jonka on kokenut aiemmin. (Matrix-kissa). Minun tapauksessa nämä hetket ovat niitä, jolloin tiedän nähneeni ne unessa aiemmin, ja niitä on tullut aina. Muistan ensimmäisen silloin, kun olin seitsenvuotias, mutta niitä on ollut aina.
Kun olin seitsemän, tuona kesänä meillä oli viimein TV. Sitä oli odotettu pitkään, muistan sen. En ole koskaan kyseenalaistanut sitä, miksei meillä ollut TV:tä aiemmin, sitä ei vain ollut, kuten monia muitakaan "ylellisyystavaroita". Isä piti jo silloin länkkäreistä, on pitänyt niistä aina. Sisarukset olivat kuka missäkin kaverillaan, ja äiti ompeli keittiössä. Kun elokuva alkoi, sanoin isälle: "Tämä elokuva päättyy tähän saman tilanteeseen: tuo sama sheriffi kävelee pitkin tuota tietä, mutta lopussa sitä ammutaan selkään." Isä ilmeisesti tajusi minun olevan sohvalla hereillä ja hätisti omaan sänkyyni nukkumaan. Aamupalalla isä kysyi, mistä olin tiennyt miten leffa päättyi. Kukaan ei uskonut, kun sanoin nähneeni siitä unta, ja muistan olleeni itse yhtä hämmästynyt siitä, että uneni osui oikeaan.
Ehkä tämä hieman selventää sitä, miksi unet ovat minulle merkityksekkäitä. Ne antavat minulle paljon. Joskus muistan uneni etukäteen, jopa niin tarkkaan, että kirjoitan ne ylös. Jotkut niistä toteutuvat. Eivät suinkaan kaikki. Enkä todellakaan muista kaikkia uniani. Mutta kun tilanne tulee eteen, jolloin tiedän nähneeni siitä unta, tuntuu lähinnä turhauttavalta. En ole kyennyt muuttamaan mitään, hyvää enkä pahaa. On vain tie, jota minun on määrä kulkea. Ja tiet, joita toisten on määrä kulkea. Ehkä valinnanvaramme rajoittuu siihen, minkälaisiksi tulemme määrättyjen tapahtumien tapahduttua. Ehkä kaikki merkityksellinen kulminoituu siihen, mitä annamme itsemme ajatella ja tuntea. Sehän meidät kuitenkin loppujen lopuksi määrittelee ihmisinä.
Anyways, kuten Al Swearengen osuvasti ilmaisi taannoin deadwoodissa pulistuaan menneisyydestään, uneni vuosia sitten käsitteli tämäniltaista hetkeä, jolloin poikani oli tietokoneella, minä katsoin lost:ia kipeänä sohvalla ja isäntä ryyppäsi mp3-soitin korvillaan makkarissa. Ja koen yhtäkkiä, etten rakasta. Vielä nytkin, kun kirjoitan siitä, se tuntuu mahdottomalta. Minä lupauduin tälle miehelle loppuiäkseni, vaikkemme naimisiin menneetkään. Se sitoutuminen oli silti yhtä vakavissaan tehty. Vaikka muistoissani häälyikin (ja häälyy edelleen) mies, joka nyt on jo kuollut, tein tietoisen valinnan ja annoin itseni rakastua häneen. Ja annoin kaikkeni, jotta se rakkaus kantaisi meidät läpi tämän maallisen elämän. Niinhän minä teen, aina, kun en osaa luovuttaa. Annan itseni ihan kokonaan. Ja nyt, ihan ensimmäistä kertaa elämässäni, tuntui sille kuin olisi pakko luovuttaa. Minä en saa tätä yksin toimimaan. Ja olen tiennyt sen jo pitkään.
Minulle ei riitä se, että sanotaan asioita. Sanojen täytyy tulla todeksi tekojen kautta. Myöskään pelkät teot eivät riitä, vaan asiat täytyy kyetä ilmaisemaan myös sanoin. Se on standardi, josta en voi luopua. En sitten millään, en kenenkään hyväksi. Ja vaikka se näin ehkä kuulostaa pieneltä, se kuitenkin kattaa niin monta asiaa, jotka arjessa tulevat vastaan.
Ja unia, niitähän minä olen nähnyt. Kyseinen mies ei ole kuollut, mutta edustaa minulle jossain määrin sellaista ymmärrystä, jota en ole aiemmin kohdannut. Siinä ei välttämättä ole sen enempää. Vaikka näin siinä sen vielä hetki sitten, hetki on nyt mennyt. Totuus makaa raakana edessäni. Saattaahan olla, että päädymme yhteen. Mutta eivät uneni sitä takaa, eivätkä sitäkään, millaista elo olisi, vaikka kuinka näkisin toisen ihmisen ytimeen. Valinnat ovat silti omiamme.
Nyt minun pitäisi viimeistään ottaa asiat puheeksi isännän kanssa. Kaikki aikaisemmat yritykset keskustella ovat menneet siten, että minä puhun ja hän kuuntelee, ja lopulta en ole varma onko hän kuullut sanaakaan.
Ja kuitenkin mietin, onko jotain, mitä en ole yrittänyt? Älkääkä sanoko, että 'dream of it'.