Tämä blogi on mennyt aika kauaksi sen alkuperäisestä tarkoituksesta, joka siis oli esitellä kätteni töitä. Kaksi viikkoa sitten kaivoin vanhat (vuoden seisoneet!) käsityöt esiin, ja aloin pistelemään ristipistotyötä. Se tullee valmiiksi piakkoin. Käytin myös kaksi päivää siihen, että etsin netistä paikat joista saa tarvittavat askarteluvälineet ja tilasin ne. Minulla oli mielenkiintoinen viikko, kun joka päivä ovikello soi ja postimies toi jotain uutta kotiin. Hänellä ei tosin tainnut olla yhtä kivaa :)
Joulukorttitalkoot alkavat huomenna. Opetan äitini ja sisareni sommittelemaan leikkeitä ja kokoamaan kortin sekä tekemään 3Dkortteja. Olen ihan innoissani. Tein myös joulukansion, johon sitten laitan kuvia talkoista, malleja korteista, osoitelistan (ettei joka joulu tarvi soittaa osoitepalveluihin), ideoita joululahjoiksi, kuvia niistä lahjoista jotka itse olen tehnyt jne...
Puhumattakaan resepteistä! Juuri katselin keittokirjoja ja tajusin, etten ole vuosiin (tuntuu siltä) leiponut mitään, saati kokannut...
Ihanaa olla työtön. :)
Aikaa riittää, vaan milläs maksan leipomistarvikkeet tai korttitarvikkeet? Tarvinnee myydä osa, että ainakin kulut peittyy.
***
Vakavammin puhuen, on kuin olisin tulossa ulos luolasta. Viimeinen puolivuotinen suurinpiirtein on ollut aika kauheaa, sitä edeltäneestä vuodesta puhumattakaan. Olen minä ollut tässä luolassa ennenkin. Se on turvapaikkani, se johon mennään silloin kun mikään muu ei auta. Eletään minimikulutuksella täyshyödyllä. Tosin luolassa ollessa täyshyöty tarkoittaa ravintoa, lämpöä, suojaa. Ei mitään muuta. Selviytymiseen tarvittavat asiat.
Siinä vaiheessa, kun luolassa olo alkaa pelottaa, enkä enää usko pystyväni yksin ulos, tarvitsen apua. Silloin minä tarvitsen ihmisen.
Minun on aina ollut kovin vaikeaa pyytää apua, tukeutua. Venytän oman jaksamiseni ihan äärimmilleen ennen kuin ratkean. Mitään traumaattisempaa en voi kuvitella kuin sen, että tuolla hetkellä minut tyrmätään. Saattaahan olla, että siitä saa voimia. Mutta en todellakaan tahdo enää joutua luolaan, sillä tyrmäyksen jälkeen minua ei saada pyytämään yhtään mitään enää koskaan. Seuraava kerta luolassa jää viimeiseksi.
***
Pojan korotettu hoitotukihakemus hylättiin. Kela on yllättäen kanssani samaa mieltä siitä, ettei poika ole vaikeavammainen. Tämäkin päivä on siis nähty.
Tosin lastenpsykiatrian poliklinikan ylilääkäri minulle kauniisti ilmoitti, että päätöksestä on valitettava. Koska meillä on lapsi, jolla on massiiviset hoitotoimenpiteet ympärillään -> korotettu hoitotuki on hänestä enemmän kuin aiheellinen. Minä nyökäytin siihen päätäni. Mitä muuta voisin sanoa? Rakastan lapsia ja tiedostan omani olevan vaikeampi kuin toisten, mutta miten se vaikuttaa hoitoni laatuun, saanko enemmän tai vähemmän tai en lainkaan rahallista tukea? Kelan tuista kun puhutaan, puhutaan joka tapauksessa pienistä summista.
***
Poika odottaa yhä kuulevansa kummitädistään. Kerron sen siksi, että tiedän hänen toisinaan eksyvän tällekin sivulle. Vaikka meidän välimme ovat mitä ovat, toivon hänen ymmärtävän, ettei se ole pojan vika. Ja vaikka täti ei arvosta merkkipäiviä, niin poika arvostaa. Ja pettyy joka kerta, kun ei tädistään kuule.
Yrittäkääpä muuten selittää lapselle, että et saanut lahjaa siksi, kun sinusta välitetään. Tai aikuiselle.
Jos sanotaan, että merkkipäivät eivät merkitse, vaan se, että muistaa kaikkina päivinä jotenkin, niin miten se toteutuu, kun ei asuta samassa maassa? Eikö edes silloin olisi voinut osoittaa, että merkitsee jotain?
Nojoo, vanha aihe, mutta vieläkin _niin_ kipeä. Pitäisi kuunnella jotain muuta kuin Nightwishia ja juoda jotain muuta kuin rommia.
Joulukorttitalkoot alkavat huomenna. Opetan äitini ja sisareni sommittelemaan leikkeitä ja kokoamaan kortin sekä tekemään 3Dkortteja. Olen ihan innoissani. Tein myös joulukansion, johon sitten laitan kuvia talkoista, malleja korteista, osoitelistan (ettei joka joulu tarvi soittaa osoitepalveluihin), ideoita joululahjoiksi, kuvia niistä lahjoista jotka itse olen tehnyt jne...
Puhumattakaan resepteistä! Juuri katselin keittokirjoja ja tajusin, etten ole vuosiin (tuntuu siltä) leiponut mitään, saati kokannut...
Ihanaa olla työtön. :)
Aikaa riittää, vaan milläs maksan leipomistarvikkeet tai korttitarvikkeet? Tarvinnee myydä osa, että ainakin kulut peittyy.
***
Vakavammin puhuen, on kuin olisin tulossa ulos luolasta. Viimeinen puolivuotinen suurinpiirtein on ollut aika kauheaa, sitä edeltäneestä vuodesta puhumattakaan. Olen minä ollut tässä luolassa ennenkin. Se on turvapaikkani, se johon mennään silloin kun mikään muu ei auta. Eletään minimikulutuksella täyshyödyllä. Tosin luolassa ollessa täyshyöty tarkoittaa ravintoa, lämpöä, suojaa. Ei mitään muuta. Selviytymiseen tarvittavat asiat.
Siinä vaiheessa, kun luolassa olo alkaa pelottaa, enkä enää usko pystyväni yksin ulos, tarvitsen apua. Silloin minä tarvitsen ihmisen.
Minun on aina ollut kovin vaikeaa pyytää apua, tukeutua. Venytän oman jaksamiseni ihan äärimmilleen ennen kuin ratkean. Mitään traumaattisempaa en voi kuvitella kuin sen, että tuolla hetkellä minut tyrmätään. Saattaahan olla, että siitä saa voimia. Mutta en todellakaan tahdo enää joutua luolaan, sillä tyrmäyksen jälkeen minua ei saada pyytämään yhtään mitään enää koskaan. Seuraava kerta luolassa jää viimeiseksi.
***
Pojan korotettu hoitotukihakemus hylättiin. Kela on yllättäen kanssani samaa mieltä siitä, ettei poika ole vaikeavammainen. Tämäkin päivä on siis nähty.
Tosin lastenpsykiatrian poliklinikan ylilääkäri minulle kauniisti ilmoitti, että päätöksestä on valitettava. Koska meillä on lapsi, jolla on massiiviset hoitotoimenpiteet ympärillään -> korotettu hoitotuki on hänestä enemmän kuin aiheellinen. Minä nyökäytin siihen päätäni. Mitä muuta voisin sanoa? Rakastan lapsia ja tiedostan omani olevan vaikeampi kuin toisten, mutta miten se vaikuttaa hoitoni laatuun, saanko enemmän tai vähemmän tai en lainkaan rahallista tukea? Kelan tuista kun puhutaan, puhutaan joka tapauksessa pienistä summista.
***
Poika odottaa yhä kuulevansa kummitädistään. Kerron sen siksi, että tiedän hänen toisinaan eksyvän tällekin sivulle. Vaikka meidän välimme ovat mitä ovat, toivon hänen ymmärtävän, ettei se ole pojan vika. Ja vaikka täti ei arvosta merkkipäiviä, niin poika arvostaa. Ja pettyy joka kerta, kun ei tädistään kuule.
Yrittäkääpä muuten selittää lapselle, että et saanut lahjaa siksi, kun sinusta välitetään. Tai aikuiselle.
Jos sanotaan, että merkkipäivät eivät merkitse, vaan se, että muistaa kaikkina päivinä jotenkin, niin miten se toteutuu, kun ei asuta samassa maassa? Eikö edes silloin olisi voinut osoittaa, että merkitsee jotain?
Nojoo, vanha aihe, mutta vieläkin _niin_ kipeä. Pitäisi kuunnella jotain muuta kuin Nightwishia ja juoda jotain muuta kuin rommia.
