(päähän)pistoja

Minä lyhyesti: 29-vuotias nainen. Valmistuin yo-laborantiksi 2.6.2006 - tällä hetkellä sijaisena terveyskeskus-laboratoriossa. Perheeseen kuuluu lisäkseni mies, 9v. poika ja kissa. Poika on diagnosoitu ADHD-lapseksi. Olen aktiivinen käsitöiden tekijä, aapelipelaaja sekä kirjoittaja - dekkaria ja lastenkirjoja pukkaa! Blogin nimi tulee paitsi ristipistotöistä, myös muista hullutuksista. ;)

lauantaina, tammikuuta 10, 2009

Vuosi edellisestä päiväyksestä. Päivätään, kun Carita kerran kauniisti pyysi =) Terveisiä sinne vähintään yhtä kylmään Kanadaan!

Minä käsityö-ihmisenä olen ottanut vuonna 2008 ratkaisevan askeleen. Siksipä näitä päivityksiä ei ole juurikaan ollut. Olen avaamassa kauppaa ja siihen liittyy niin valtava määrä asioita, joita täytyy omaksua ja tapaamisia joihin on mentävä ja ajateltava ja kilpailutettava että tässä rupeaa ihan pyörryttämään. Kaikki on ollut kuitenkin mukavaa, siis sillä tavalla mukavaa että tiedostan toteuttavani tässä unelmaani, ja sen eteen on valmis tekemään töitä, niitä mahdottomiakin. Yllättävän paljon asiaan liittyy kuitenkin oma visioni eikä vain kylmät laskelmat, niin kuin ensin erheellisesti ajattelin. Mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt miksi niin. Mitä suurempi palo minussa on, sitä vakuuttavampi olen, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ahkeroin, sitä varmemmin menestyn. Pankki arvostaa sitä. Small talk on asia sinänsä, sillä murretaan jää ja tuodaan persoona esiin olematta liikaa yhtään mitään sillä vakuuttavuus kärsisi, enemmänkin on kyse siitä että on ymmärrettävä kohtaamisen syy ja tarkoitus ja painotettava oikeita asioita oikeaan aikaan. Eikä sekään auta, jos luvut ovat väärin. Minun liiketoimintasuunnitelmaani ja kannattavuuslaskelmia on tähän asti vain kehuttu. Yhtiökumppanini on tukenut ajatuksiani loistavasti ja tuonut oman lisänsä energisyydellään, jota minusta on viime aikoina puuttunut aimo lohkoina.

Tiedän että minulla olisi asiat hyvin, kun saisin vain olla kotona vaikka kaksi viikkoa, neuloa ja pistellä menemään, ottaa valokuvia, kirjoittaa runoja, lukea kirjoja. Purkaisin olotiloja, joiden vallassa olen ollut. Sehän se on käsityön perimmäinen ihanuus: vaikka elämä olisi miten kaaoksessa tahansa, voit silti kirjoa täydellisen tyynyliinan tai neuloa viltin, joka lämmittää. Sormet yhä pystyvät siihen, mikä säännönmukaisesti tekee täydellistä jälkeä, vaikka elämässä muuten mättäisi millä tahansa alueella.

****

Minulla on ollut poikkeuksellinen vuosi myös muilla tavoin. Ensinnäkin ostin talon, enkä mitä tahansa taloa, vaan vanhempieni rakentaman talon. Sain myös ensimmäisen vakituisen työpaikkani ikinä ja ensimmäiset potkuni ikinä kun firma meni nurin. Menin myös naimisiin, en suinkaan rikkaan perijän kanssa vaan turkulaisen asentajan, joka valloitti sydämeni jo 7 vuotta sitten omintakeisella huumorillaan ja täysin ehdottomalla rakkaudellaan minuun. Talon ja naimisiin menon myötä poikani joutui muuttamaan uuteen kouluun, joka toi mukanaan uudet säryt ja surut. Jere on kuitenkin menestynyt uudessa koulussa paremmin kuin uskalsimme toivoa, ja vaikka tietyissä asioissa on tullutkin takapakkia, toisissa taas on sitten harpattu hurjasti eteenpäin.

Avioliiton solmiminen sinänsä oli lähinnä taloudellinen ratkaisu. Yllätyimme molemmat, miten vakavasti sen kuitenkin otimme. Äärettömän minimaaliset häämme ovat yhä mielessämme positiivisella mielellä, joskin riittämättöminä juhlistamaan tuota tapahtumaa, jonka arvon olemme vasta jälkeenpäin ymmärtäneet. Siksi haluammekin järjestää erilliset juhlat. Tämä ei liene nykyaikana kovinkaan vierasta, että ensin mennään naimisiin ja vasta vuosi myöhemmin juhlitaan. Meillä se oli käytännön ratkaisu, eikä suinkaan siksi että olisin ollut raskaana. Olisinkin. Sitä vastoin sain kuulla, että en tule raskaaksi enää ilman hedelmöityshoitoja ja ikävä kyllä jälkimmäiset verikokeet osoittivat, että on todennäköistä, etten hedelmöittyisi edes istuttamalla. Mikä on ihan hullua, kun minulla on kuitenkin yksi lapsi... luojan kiitos minä en silloin 19-vuotiaana epävarmana tyttösenä tehnyt aborttia. Toisekseen meillä ei edes olisi varaa hedelmällisyyshoitoihin. Mutta ehkä tulevan kaupan kautta voisimme yrittää? En uskalla toivoa. Jumalan käsissä tämä kaikki on. Ja Jeressä on lasta viiden edestä, niin on asiantuntijat sanoneet. Mutta minä en ole koskaan päässyt sanomaan, että haluaisin ne loput neljäkin nähdä joskus.

***

Vuonna 2008 perheemme koko kasvoi kuitenkin. Meitä oli ennestään minä, poikani Jere, ja nykyinen aviopuolisoni Miksu. Mutta viime helmikuussa meidän kotiimme tuli saksanpaimenkoira Napu, joka on aivan ihana pian 5-vuotias narttu. Omistajansa ei hänestä enää kyennyt huolehtimaan, joten Napu sai meiltä kodin. Kyllä meille oli koiraa ja turkkiterapiaa kaivattukin!
Kesällä tuli adoptiokissa ja hyvän kodin maineessa kun ollaan niin marraskuussa tuli vielä toinen - ja yksi oli ennestään. Eli nyt meillä on kolme kissaa ja koira ja adhd-poika, masennuksen takia kuntoutuksessa oleva mies ja yrittäjäksi aloittanut nainen.

***

Ei sen kummempaa. Otetaan yksi asia kerrallaan. Jos se on kauhean vaikea, odotellaan. Kyllä se hetki tulee, kun senkin jaksaa hoitaa. Aina on tullut, ja tulee.

lauantaina, tammikuuta 12, 2008

Uusi vuosi, uudet kujeet. Päivitetään nyt sitten, kun Mari kauniisti pyysi. :)

Joulu meni tosi hyvin, oli varmaan paras joulu ikinä (ja parhaat pikkujoulut ikinä;)
Vikaan ei mennyt mikään, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, lahjat onnistuneita ja kaikilla hyvä mieli eikä kiire oikeastaan minnekään. Joulua ennen taas mentiinkin pää kolmantena jalkana, joten oli ihanaa vaan olla. Kotiin ei juuri mitään laitettu kun oltiin ensin miehen vanhemmilla ja sitten minun. Minun vanhemmilla me molemmat voidaan olla kuin kotonamme ja he meidän kanssamme, ovat niinkuin 'omaa väkeä' :)
Saunottiin, käytiin kirkossa, juotiin hyvää viiniä. Vieläkin hymyilyttää kuin muistelen.

Uusi vuosi oltiin miehen kanssa kahdestaan, mahtoiko olla jopa ensimmäinen kerta? Oli tosi hauskaa, sain sytyttää kaikki meidän raketit ja paukut ja heiluttiin ulkona vähän väliä pamauttelemassa jotain, valettiin tinaa ja oltiin yhdessä. Naurettiin ihan sikana. =) Puoliltaöin piti vielä pamauttaa skumppa auki mutta niin vaan väsy tuli näille vanhuksille ja piti poksuttaa se seuraavana päivänä (tipaton siis siirtyi vasta 2. päivään).

Kovin perinteistä meininkiä siis. Tein vieläpä sen kliseisen uudenvuodenlupauksen aloittaa laihduttaminen. Mutta arvatkaapa mitä?
Olen edelleen ohjelmalla ja hyvin menee. Ei alkoholia, ei rasvaa, liikuntaa ja hyvää mieltä ja paljon projekteja jotka odottavat valmistumistaan. Yksi maalaus on hiventä vaille valmis, oli ihanaa tarttua lauantaiaamuna siveltimeen!!



Rakkaat ystävät! Mitä siellä näitä luette, tulkaa kylään! ;)

lauantaina, marraskuuta 10, 2007

Muutamia kuvia, joita otin kesällä









Tässä sitten nykytavaraa allaolevista raaka-aineista:




Nyt täytyy sanoa, että korttitalkoot olivat aika erilaiset kuin odotin. Tiesin kyllä läheisteni puutteet, ja tein siksi _todella_ paljon esityötä. Mutta ei niin ei. Äiti innostui jopa enemmän kuin odotin, mutta eihän hän pysty nykyään käsillään niin tarkkaan työhön. Sisko taas ei välitä katkun vertaa mitä hänen työstään tulee, kunhan siinä on kimalletta ja koristetta. Hän osti kaikkia vermeitä jonnin verran enemmän kuin me muut, ja sen tähden hänestä oli aiheellista sanoa että minun on tehtävä kaikki kortit hänellekin. Kun hän lähettää niitä 45 siinä missä minä ja äiti molemmat 20.

No, minä tein hänelle kortit.

Tässä on kuvia tarvikkeista ennen kuin korttitalkoot pidettiin. (Kauppoina toimivat Finnstamper, Askartelupuoti Pia sekä Tiimari.)

torstaina, lokakuuta 18, 2007

Tämä blogi on mennyt aika kauaksi sen alkuperäisestä tarkoituksesta, joka siis oli esitellä kätteni töitä. Kaksi viikkoa sitten kaivoin vanhat (vuoden seisoneet!) käsityöt esiin, ja aloin pistelemään ristipistotyötä. Se tullee valmiiksi piakkoin. Käytin myös kaksi päivää siihen, että etsin netistä paikat joista saa tarvittavat askarteluvälineet ja tilasin ne. Minulla oli mielenkiintoinen viikko, kun joka päivä ovikello soi ja postimies toi jotain uutta kotiin. Hänellä ei tosin tainnut olla yhtä kivaa :)

Joulukorttitalkoot alkavat huomenna. Opetan äitini ja sisareni sommittelemaan leikkeitä ja kokoamaan kortin sekä tekemään 3Dkortteja. Olen ihan innoissani. Tein myös joulukansion, johon sitten laitan kuvia talkoista, malleja korteista, osoitelistan (ettei joka joulu tarvi soittaa osoitepalveluihin), ideoita joululahjoiksi, kuvia niistä lahjoista jotka itse olen tehnyt jne...

Puhumattakaan resepteistä! Juuri katselin keittokirjoja ja tajusin, etten ole vuosiin (tuntuu siltä) leiponut mitään, saati kokannut...

Ihanaa olla työtön. :)
Aikaa riittää, vaan milläs maksan leipomistarvikkeet tai korttitarvikkeet? Tarvinnee myydä osa, että ainakin kulut peittyy.

***

Vakavammin puhuen, on kuin olisin tulossa ulos luolasta. Viimeinen puolivuotinen suurinpiirtein on ollut aika kauheaa, sitä edeltäneestä vuodesta puhumattakaan. Olen minä ollut tässä luolassa ennenkin. Se on turvapaikkani, se johon mennään silloin kun mikään muu ei auta. Eletään minimikulutuksella täyshyödyllä. Tosin luolassa ollessa täyshyöty tarkoittaa ravintoa, lämpöä, suojaa. Ei mitään muuta. Selviytymiseen tarvittavat asiat.

Siinä vaiheessa, kun luolassa olo alkaa pelottaa, enkä enää usko pystyväni yksin ulos, tarvitsen apua. Silloin minä tarvitsen ihmisen.

Minun on aina ollut kovin vaikeaa pyytää apua, tukeutua. Venytän oman jaksamiseni ihan äärimmilleen ennen kuin ratkean. Mitään traumaattisempaa en voi kuvitella kuin sen, että tuolla hetkellä minut tyrmätään. Saattaahan olla, että siitä saa voimia. Mutta en todellakaan tahdo enää joutua luolaan, sillä tyrmäyksen jälkeen minua ei saada pyytämään yhtään mitään enää koskaan. Seuraava kerta luolassa jää viimeiseksi.

***

Pojan korotettu hoitotukihakemus hylättiin. Kela on yllättäen kanssani samaa mieltä siitä, ettei poika ole vaikeavammainen. Tämäkin päivä on siis nähty.

Tosin lastenpsykiatrian poliklinikan ylilääkäri minulle kauniisti ilmoitti, että päätöksestä on valitettava. Koska meillä on lapsi, jolla on massiiviset hoitotoimenpiteet ympärillään -> korotettu hoitotuki on hänestä enemmän kuin aiheellinen. Minä nyökäytin siihen päätäni. Mitä muuta voisin sanoa? Rakastan lapsia ja tiedostan omani olevan vaikeampi kuin toisten, mutta miten se vaikuttaa hoitoni laatuun, saanko enemmän tai vähemmän tai en lainkaan rahallista tukea? Kelan tuista kun puhutaan, puhutaan joka tapauksessa pienistä summista.

***

Poika odottaa yhä kuulevansa kummitädistään. Kerron sen siksi, että tiedän hänen toisinaan eksyvän tällekin sivulle. Vaikka meidän välimme ovat mitä ovat, toivon hänen ymmärtävän, ettei se ole pojan vika. Ja vaikka täti ei arvosta merkkipäiviä, niin poika arvostaa. Ja pettyy joka kerta, kun ei tädistään kuule.

Yrittäkääpä muuten selittää lapselle, että et saanut lahjaa siksi, kun sinusta välitetään. Tai aikuiselle.

Jos sanotaan, että merkkipäivät eivät merkitse, vaan se, että muistaa kaikkina päivinä jotenkin, niin miten se toteutuu, kun ei asuta samassa maassa? Eikö edes silloin olisi voinut osoittaa, että merkitsee jotain?

Nojoo, vanha aihe, mutta vieläkin _niin_ kipeä. Pitäisi kuunnella jotain muuta kuin Nightwishia ja juoda jotain muuta kuin rommia.

lauantaina, elokuuta 18, 2007

Hain pojalle korotettua hoitotukea KELAsta. Tavallista hoitotukea olemme saaneet jo kaksi vuotta. Nyt lääkäri kehotti hakemaan korotettuna, jotta saisimme kelan kautta korvattua lapsen psykoterapian tarpeen. Hän varoitti jo etukäteen, että tulee lausunnossaan käyttämään sellaista kieltä ja sanavalintoja, että ne tulevat tukemaan korotettua hoitotukea. Silti sen hakemuksen tekeminen otti minulta kolmisen tuntia, ja vaikka siitä on jo yli viikko, en ole vieläkään toipunut. Luin ne paperit huolellisesti, kuten minulla on tapana. Ja sana "vaikeavammainen" hyppi silmilleni joka toisella rivillä.

Samaan aikaan meillä on kotielämä rauhoittunut huomattavasti. Pystymme pitämään tietyistä rutiineista kiinni, ja olen huomannut lapsen pystyvän jopa ikätasoiseen toimintaan. Toisinaan hänelle tulee hetkensä, mutta ne ovat jo niin vähäisiä, että elämämme alkaa muistuttaa kenen tahansa toisen perheen elämää. Paitsi meillä ollaan lääkityksellä. Ja pienluokalla. Avustajan kera. Taksikuljetuksilla kouluun ja takaisin. Psykoterapiaa kahdesti viikossa.

Apua on niin helvetisti, ja tuntuu että pojan koko yhdeksänvuotisen taipaleen aikana tämä on se hetki, kun sitä apua vähiten kaivataan. Missä olitte, kun hän oli neljän, ja minä itsemurhan partaalla? Missä silloin, kun hän oli viiden, ja minä mieheni kanssa suunnittelimme ajavamme päin siltarakenteita? Missä silloin, kun hän oli kolmen, eikä minulla ollut ketään, ja olin 22-vuotias yksinhuoltaja vuorotyössä ja päiväkodin tädit haukkuivat minua vastuuttomaksi kasvattajaksi pojan käyttäytymisen perusteella?

NYT asiat ovat hyvin. Me käymme läpi normaaleja lapsiperheen arkipäivän asioita. Hän ei saa enää aggressiivisuuskohtauksia. Hän kykenee ottamaan kolmisanaisia komentoja vastaan, jos ne ovat tarkennettuja. "Älä tee noin" ei siis riitä, pitää sanoa "vie astiat keittiöön" tai "älä kastele sitä" tai "pistä pelikotelot pinoon".

Toissaviikolla sain hänet kiinni itsetyydytyksestä, ihan vahingossa siis. Se taisi olla hänenkin selityksensä. Näitä asioita tapahtuu ja otin sen mielestäni kovin rennosti, mutta en usko tilanteen olleen hänelle kovinkaan miellyttävä. Jonkinlainen trauma aiheutuu moisesta väkisin, mutta se on vain elämää. Minä olen kaiken aikaa tiennyt että jossain vaiheessa sellaista tapahtuu, en jaksa siitä kovasti stressaantua. Itse aloitin kuusivuotiaana, mutta minulla siihen johti läheisen aikuisen häiriintynyt seksuaalikäyttäytyminen. Sikäli kun tiedän, yhdeksänvuotiaan on ihan normaalia olla kiinnostunut seksuaalisuudestaan.

Minusta on mukavaa olla kotona miesteni kanssa. En osaa sanoin kuvailla (kuvitella!) miten tärkeitä he minulle ovat.
Vauvakuume on kova vieläkin ja tyttären puute suorastaan kalvaa sisustaani. (Menkat alkoivat tänään ja purskahdin itkuun.) Suunnittelen siskon- ja veljentytöille mekkoja ja yritän viettää heidän kanssaan aikaa. Tutkin myös pelastettavien koirien tietoja netistä, jos vaikka silmiin osuisi se meidän koira. Jotain olisi tehtävä kuitenkin, minulla on tilaa sydämessä. Todella vähän olen viettänyt tietokoneella aikaa, mikä on minulle ihme sekin. En viihdy tässä enää, en sillä tavoin säännöllisesti. Kaipaan vanhanaikaista kirjoituskonettani, jonka myin ajat sitten. Sen näppäimet tuntuivat niin erilaisilta sormiin, sen kirjoitusjälki niin vakavalta verrattuna nykyprintteihin. Saatoin kirjoittaa kaksikymmentä sivua vain kopioidakseni mielenkiintoista tietoa jostakin kirjasta, sen sijaan että olisin ottanut kopioita, jotka maksoivat 20penniä kpl. Eli nykyään 20centtiä, mutta silloin niitä olisi saanut neljällä markalla tarvittavan määrän eli 20 kpl (noin 0,70€ yhteensä mutta nykyään 4 €). Pieni hinnankorotus? Ja miksen minä enää säästäisi 0,70 euroa kirjoittamalla 2o sivua itse? :)
Puhumattakaan siitä, miten ihanaa olisi istua kirjoittamaan, ilman mahdollisuutta 'vilkaista sähköposteja' tai 'pikapäivittää päiväkirjaa' tai 'katsastaa päivän uutisia tai säätiloja nopeaan' puhumattakaan mahdollisuudesta tiedustella päivän tv-ohjelmia tai tarjolla olevia työpaikkoja tai kurssiohjelmaa avoimessa yliopistossa. Onko minulla älykkäänä ihmisenä yhteiskunnallinen velvollisuus kouluttaa itseäni niin pitkälle kuin suinkin (jos unohdetaan omat toiveet tai rajoitukset)?

sunnuntaina, heinäkuuta 29, 2007

Täällä on oltu kipeinä. Ja masentuneina. Ja ulkona vain sataa sataa.

Valoa sentään on näkyvissä. Pääsin työhaastatteluun, se on ensi torstaina. Muutosta elämään, kenties. Töissä on ollut ahdistavaa, kun kismittää vietävästi että työpaikkani menee ihmiselle, joka on siinä huomattavasti huonompi kuin minä. Mutta koska hänellä on siihen muodollinen pätevyys, menee se kokemuksen edelle. Se ei juurikaan ole motivoinut työssä eteenpäin.

Äidillä on kätensä ja uuden lääkityksensä myötä ollut aikaa ajatella liikaa. Nyt siellä puhaltavat uudet tuulet siinä määrin, että isän puolesta pelottaa. Monot kuulemma liikkuvat eri suuntiin, jollei vauhdissa pysy miesraasu mukana. Toinen saanut päivääkään lomaa kymmeneen vuoteen ja vanhenee kaiken aikaa.

Piti lähteä etelään kaverin kanssa kolmen viikon päästä äkkilähdöllä. Aurinkoa, lämpöä, drinkkejä palmun juurella, komeita miehiä shortseissa. Hannasin sen, peruutin koko jutun vaikka olen hehkuttanut siitä kovasti. Ei pysty. Masentaa.

maanantaina, heinäkuuta 16, 2007

Minulla on siisteyttä ihannoiva, mutta sitä pakkomielteenomaisesti välttelevä luonne. Tänään kiitän sitä sydämeni pohjasta. Löysin kaapin perältä seitsemän vuotta vanhan Parnasson, jonka olin sinne lukematta säilönyt, koska kannessa lukee "essee-kilpailu". Tänään löysin sen, ja kilpailun luonnollisesti jo elettyä selailin sitä muuten vaan - ja löysin Leena Landerin kirjoituksen omasta kirjailijanurastaan.

Mikään ei ole aikoihin vaikuttanut minuun yhtä myötämielisesti. Suorastaan kihisen intoa aloittaa uudestaan, jatkaa vanhaa, luoda luoda luoda.

Yhtäkkiä sain myös uuden näkökulman siihen, miksi kirjoittajan on otettava etäisyyttä asioistaan. Löysin sydämestäni suopeutta, balsamia, jota haavani suorastaan huusivat.

Minä olen sokea, mutta en ole koskaan ollut kuuro. Päinvastoin. Kuulen liiankin hyvin, mikä on ironista, koska tarkoitan tätä vertauskuvallisesti, ja todellisuudessa asia on juuri päinvastoin. Hah. Otahan siitä selvää.